Jussi Joentausta

Vasemmistoliiton puoluesihteeri Marko Varajärvi nollaa päänsä nostamalla painoja.

Olen käynyt punttisalilla enemmän tai vähemmän säännöllisesti viitisentoista vuotta. Muuta urheilutaustaa ei ole, mitä nyt harrastepohjalta jalkapalloa ja jääkiekkoa.

Minut on lapsena totutettu työkulttuuriin. Varmaan punttisalille vei se, että pärjää paremmin kun on enemmän voimaa. Yläasteella katsottiin vähän sitäkin, että kellä kuula lentää pisimmälle. Punttijumppa edesauttaa siinäkin.

Huomasin jo nuorena miehenä, että minuun voima tarttuu hyvin. Jo lukioikäisenä nousi sata kiloa penkistä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ulkonäöllä ollut mitään vaikutusta. Totta kai hartiat levenee ja reidet paksuuntuu, mutta jos tämä olisi pelkästään tätä, niin sitten kannattaisi bodata, mikä ei itseäni kiinnosta.

Omat pääliikkeet ovat kyykky ja maastaveto vapailla tangoilla ja penkkipunnerrus, jossa olen joutunut ottamaan takapakkia ja siirtymään lihasjännerajavamman takia pellepenkkiin, niin kuin jotkut sanovat.

En ole ikinä kilpaillut eikä näillä tuloksilla pärjäisikään. Ennätys penkkipunnerruksessa vapailla tangoilla on 180 kiloa.

ILMOITUS

Kun yhden tavoitteen saavuttaa, niin sitten asettaa uuden. Ehkä pitää kuitenkin olla itselleen armollinen. Voimanostossa, joka on enemmän tekniikkalaji, paras ikä on 44–47 vuotta. Sitten voima ei enää tartu samalla lailla. Itse täytän tänä vuonna 45. Niin kauan kun tulokset paranevat, mennään näillä. Sitten voi jossakin vaiheessa höllentää, mutta kovasti on haluja, ettei se raja tulisi vastaan ainakaan ennen 50 ikävuotta.

Uskon, että tämä on pysyvä elämäntapa. Olen huomannut, että jos ei salille pääse, niin korvien välissä alkaa tuntua. Tulee levoton olo. Voisi verrata siihen, jos joutuu olemaan viikon sisällä ilman raitista ilmaa.

Kyllä tässä tuloksiakin tuijottaa, mutta voimanosto on paras keino pitää pääkoppaa kunnossa. Punttisalilla en ole lainkaan sosiaalinen, vaan korvatulpat päässä keskityn omaan tekemiseen ja kuuntelen Dimmu Borgiria, örinäheviä. Punttisalilla on vaan minä ja rauta.

Voisi olla parempi, jos olisi joku treenikaveri, mutta kun minulla ei ole, niin otan mukaan örinäheviä. Sitten kun tulee kovin sarja, pannaan soimaan se paras biisi, joka nostattaa ihokarvat.

Musiikki on tärkeää. Voi melkein sanoa, että treeni jää puolitiehen, jos sitä ei ole. Ei tulisi mieleenkään kuunnella punttisalilla La Cumparsitaa.

Kansan Uutisten Henkilökohtaista-palstalla kerrotaan ihmisistä työminän ulkopuolella.