Vuonna 1982 Wärtsilän Pernon telakan mies- ja naistyöntekijöiden välinen palkkaero oli osaurakalla 3,43 % ja tuntipalkalla 1,75%. Tiedot käyvät ilmi Pernon telakan vuoden 1982 toisen neljänneksen palkkatilastosta. Wärtsilän Pernon telakka oli siis jo lähes saavuttanut samapalkkaisuuden vuonna 1982. Tämä ei johtunut siitä, että Wärtsilä olisi ollut edistyksellinen työnantaja, joka olisi pitänyt kunnia-asianaan noudattaa sopimuksia ja lakeja. Päinvastoin.

Lähes samapalkkaisuus johtui siitä, että paikallinen miesvaltainen vasemmistolainen ammattiyhdistysliike ajoi vielä 1980– ja 1990–luvulla naisten palkkojen korottamista. Sittemmin palkkaerot ovat kasvaneet, koska palkkojen korottaminen ja tarkastelu on jäänyt retuperälle, kun sitä ei ole enää paikallisella tasolla aktiivisesti vaadittu. Työnantaja on rauhassa saanut kasvattaa palkkaeroja.

Tasa-arvolaki on alun perin säädetty vuonna 1986 ja siinä määritellään, miten julkisen vallan ja työnantajan tulee toimillaan edistää tasa-arvon toteutumista yhteiskunnassa, työelämässä ja palkkauksessa. Kolmekymmentä vuotta lain säätämisen jälkeen sen tavoitteet eivät edelleenkään toteudu siksi, että valtio, kunnat ja työnantajat eivät noudata lakia toiminnassaan.

Juha Sipilän hallituksen ja Suomen kuntien toimet rikkovat suoraan tasa-arvolain neljännen pykälän velvoitteita ja EK:n, kuntatyönantajan ja muiden työnantajien toimet rikkovat tasa-arvolain kuudennen ja kahdeksannen pykälän määräyksiä. Toiminnan laajuuden vuoksi ei liene väärin puhua järjestäytyneestä naisiin kohdistuvasta rikollisuudesta.

Ainoa taho, joka on vaatinut ja valvonut lain noudattamista on ammattiyhdistysliike, mutta sen mahdollisuudet pakottaa valtio, kunnat ja työnantajat noudattamaan lakia ovat vähäiset. Paikallisella tasolla yksittäiset luottamusmiehet ovat saaneet pienennettyä palkkaeroja ja parannettua tasa-arvon toteutumista, mutta se vaatii jatkuvaa työtä.

Jos ammattiliitot eivät jatkuvasti vahdi tasa-arvolain toteutumista, se ei toteudu.

Kirjoittaja on turkulainen putkiasentaja.