Sota ja mielenrauha on tiivis ja omissa puitteissaan ansiokas dokumentaarinen kollaasi. Elokuvan monimuotoisuus (tuoreet asiantuntijahaastattelut, näytellyt osuudet, vanhat radionauhat ja filminäytteet, valokuvat sekä otteet kirjeistä rintaman ja kotiväen välillä) vie kuvien ja äänien intensiivisesti toisiaan täydentävänä virtana matkalle vuosien 1939-1944 lähihistoriaan.
Punainen lanka pitää, mutta sekä materiaalin runsauden että tematiikan perusteella voisi väittää, että elokuvan keskusta jää jossain määrin hennoksi. Tapahtumien virtaavuuden parissa käväisi mielessä ajatus tiukemmasta keskittämisestä.
Elokuvassa toistuvat puiden latvojen yläpuolella hetken lipuvat ilmakuvatut otokset. Niiden vertauskuvallisuus on asiayhteydessä selkeä: näin korostuu näkemys, että ollaan jollain tavoin korkeampien voimien armoilla.
Sodan traumatisoivaa vaikutusta voi sitä kokematon vain kuvitella.
Näkemys pitää erityisen hyvin kutinsa, kun se suhteutetaan erään haastatellun tutkijan esille ottamaan käsitykseen isänmaan uhrista.
Ylvääksi ohjeistettu uhrimieli lienee jäänyt lopultakin aika lailla vieraaksi tositoimiin tempaistuille, monin tavoin kokemattomille nuorille miehille.
Kuten toinen haastateltu toteaa, paljon tärkeämpiä asioita rivisotilaille olivat vaikkapa eroottinen kaipuu tai huoli kotitilan hoidosta ja läheisten toimeentulosta.
Ajatus Suur-Suomesta on lopultakin ollut lähinnä pienen aikalaiseliitin haavekuva, ja kuten nähtiin, monessakin suhteessa vaarallinen sellainen.
Matikaisen elokuva kertoo paljon siitä, miten monien psyyke on äärimmäisissä olosuhteissa järkkynyt vakavasti, ehkä pysyvästikin. Sodan traumatisoivaa vaikutusta voi sitä kokematon vain kuvitella.
Elokuva tuo esiin asioita, joista on näihin päiviin asti paljolti vaiettu. Aiheen tiimoilta kuullaan tärkeää tietoa, esimerkiksi aikakauden sotapsykiatrian innostuksesta säikyttely- ja pelottelutekniikoihin.
Tässä mielessä haastateltujen historian- tutkijoiden rintamaa olisi voinut monipuolistaa mielenterveyden ammattilaisen äänellä – ottaen huomioon jo elokuvan nimi.
Kiinnostavimmat jutut liittyvät nimenomaan yksilötasoon, mutta elokuva laajenee oikeastaan väistämättä laajemmalle: valtioiden välinen sota on totaalinen, kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan lävistävä tapahtuma.
Ennen kuin sodasta tulee henkilökohtainen taistelukenttien sotilaille, perusta luodaan jossain muualla.
Tässä mielessä oiva tuttavuus on Stanley Kubrickin sotaklassikko Kunnian polut (Paths of Glory, 1957). Se on fiktion kautta terävä kuvaus sekä sotakoneiston järkkymättömästä hierarkkisuudesta että nationalismin yksilötasolle ulottuvista äärimmäisistä seuraamuksista (”isänmaan uhrit”).
Tältä pohjalta voi Matikaisen opuksen inspiroimana vetää pienen aasinsillan: mitä mielenrauhaan kansakunnan tasolla tulee, niin siinä suhteessa oleellinen kivijalka on ulkopolitiikka. Se rakentui 1930-luvun Suomessa tunnetusti paljolti naapurivihalle. Aiheesta on kiinnostava tietopaketti 23. marraskuuta 1989 Kansan Uutisissa julkaistu Esa Ålanderin pitkä juttu, jossa haastatellaan konsuli Aimo Rikkaa. Hän oli ennen talvisotaa Akateemisen Sosialistiseuran puheenjohtaja.
Ennen talvisotaa ulkoministeri puolestaan oli Eljas Erkko. Hän suivaannutti perusteellisesti tulevan presidentin J. K. Paasikiven. Tämän kuuluisa toteamus talvisodasta ”Erkon sotana” kannattaa pitää mielessä myös nykyisten Nato-viritelmien päivinä.
Sota ja mielenrauha (Suomi 2016). Ohjaus ja käsikirjoitus: Ari Matikainen. Haastatellut asiantuntijat: Markku Jokisipilä, Jenni Kirves, Ville Kivimäki, Juha Mälkki, Tuomas Tepora.Ohjaaja Ari Matikaisen haastattelu Kansan Uutisissa lauantaina kello 15.