”Ennen pantiin mirrit multaan, nyt ne pannaan Suvikultaan!” Näin irvailtiin Suomessa keväällä 1961, ja pahimmat vääräleuat jatkoivat rallattamalla: ”Ennen Paasivaaran rinteillä juoksenteli kissa – nyt se tulee kotiin Kulta-paketissa!”

Kuvottava ruokaskandaali revähti julkisuuteen Ilmari Turjan Uudesta Kuvalehdestä, jonka mukaan suomalaisissa margariineissa käytettiin puolimätiä ja matoisia raatoja, kissoja, koiria ja jäniksiä.

Margariinitehtaat hankkivat eläinrasvansa teuraskeittimöistä, joista yksi toimi Ähtävän Muovin yhteydessä Kokkolan tienoilla. Rasvaa tiristettiin muovimassan raaka-aineeksi, mutta vähitellen työntekijät alkoivat ihmetellä, miksi Paasivaaran kuorma-autot veivät samaa sotkua kohti etelää.

Työntekijöiden havainnolla oli laajamittaiset seuraukset. Raision tehdas myönsi väärinkäytökset, mutta Paasivaara väisteli vastuuta loppuun asti. Oikeudessa molemmat tuomittiin syyllisiksi.

Margariinin menekki hiipui ja leivän päälle vetäistiin taas sentti voita. Eläinjätteiden keittämiselle pantiin piste ja mediasta poistettiin mainos, jossa ”Perhe kiittää äitiä – äiti Suvikultaa”. Jupakka kaatoi myös Uuden Kuvalehden, sillä se julistettiin ilmoitusboikottiin. Aku Ankka sai kuitenkin hyvän työpaikan Kattivaaran margariinitehtaalta.

ILMOITUS

Skandaali ei ollut lajissaan ensimmäinen. ”Tattarisuon arvoitus selviää. Johtavatko jäljet sylttytehtaalle?”, lapualaismielinen Ajan Sana kirjoitti syyskuussa 1931.

Kuten muistetaan, syltyksi kutsutaan sianpäästä ja sorkista keitettyä lihahyytelöä, jolla on sellaisiakin nimiä kuin aladobi, punsa ja tytinä. Sylttyä on moni syönyt, mutta onko Suomessa ollut sylttytehtaita?

Tuskinpa vain. Helsingissä, Josafatinkadun ja Kirstinkadun kulmassa, oli kuitenkin pieni kivijalkapuoti, jonka valikoimiin kuului kotitekoisia lihatuotteita. Ja niin vain kävi, että Ajan Sanan sensaatiohakuinen toimittaja paisutti puodin sylttytehtaaksi ja yhdisti sen Tattarisuon lähteestä ongittuihin käsiin ja jalkoihin.

Ajojahdin uhriksi joutui Harjun ruumishuoneen vahtimestari Johan Elias Saarenheimo, valtiopetoksesta tuomittu punavanki ja teosofisen Ruusu-Ristin jäsen, joka oli nähty harvinaisen usein ”sylttytehtaan” liepeillä. Vaikutti vähän siltä, lehti vihjasi, että vainajien raajoja päätyi ruumishuoneelta myös sylttyyn ja makkaraan.

”Huhut liikkuu ja kertovat kauheita, kuten aina on niissä nytkin valheita. Ihmismakkaroista myös mainitaan, kuka niitä alkaa hotkimaan, se voi tuntua pahalta perästä päin”, suomalaiset tällä kertaa renkuttivat.

Saarenheimo menetti älyttömän lehtijutun takia maineensa ja työpaikkansa. Perhe pakeni Isoonkyröön, mutta häpeä oli niin suunnaton, että vaimo suljettiin mielisairaalaan ja poika nieli myrkkyä. Viimeisenä konstina perheenjäsenet muuttivat sukunimensä.

Kaikki oli turhaa, sillä tapaus tunnettiin jo ulkomaita myöten. Euroopan kuuluisin noituustutkija Montague Summers kirjoitti lehdessään, kuinka Saarenheimon kotoa oli löytynyt myös brittiläisen okkultistiseuran jäsenkortti.

Tattarisuon arvoitusta on puitu Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin teoksessa Valonkantajat, välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (Like 2015) ja Aki Ollikaisen romaanissa Musta satu (Siltala 2015), jonka mottona on Uuno Kailaan runo: ”Olin pieni poikanen. / Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin, / joka teki niin suureksi pimeyden, / minä pelolla ajattelin illoin.”

Pimeitä voimia oli Malmin Tattarisuolla tosiaan liikkeellä. Kesän 1930 lopulla nousi suolähteestä naisen kämmen ja vuoden kuluttua kellui vedenpinnalla peukalo, mikä herätti poliisinkin. Ylös kiskottiin kahdeksan kättä, kaksitoista sormea, yhdeksän jalkaa, yksi pää ja tukku hiuksia.

Vahtimestari Saarenheimo ei ollut ainut epäilty. Kun romaneja sanottiin usein tattareiksi, Tattarisuolla saattoi olla kyse näiden iljettävästä taikauskosta: vainaja ei tullut kummittelemaan, jos siitä nyrhityt riekaleet upotettiin veteen. Mahtavaa teoriaa tukeakseen Aarne Haapakoski eli Outsider väsäsi pikavauhtia kirjan Mustalais-suon arvoitus.

Yläluokkaakaan ei säästetty. Suojeluskuntapomo Paavo Susitaival syytti sisäasiainministeri Ernst von Bornia ja maaherra Bruno Jalanderia harhautuksesta. Vapaamuurarit silpoivat tunnetusti ruumiita, mutta järjestön korkeat jäsenet peittelivät verijälkiä.

Saarenheimo kuului Ruusu-Ristiin, joten poliisi mätki sellissä myös Pekka Ervastia, teosofien johtajaa, tolstoilaista ja kaiken huipuksi vapaamuuraria. Epäilyksiä lisäsivät Ervastin mietteet homoseksuaaleista kolmantena sukupuolena.

Urheille tutkijoille selvisi nopeasti, ettei ketään ollut Tattarisuon lähteeseen elävänä heitetty. Ruumiinosat olivat peräisin Malmin hautausmaalta, missä kolmisenkymmentä leikeltyä vainajaa makasi yhä sijoillaan.

”Sylttytehdas” sijaitsi Josafatinkadun kulmassa ja samalla kadulla asui sattumoisin myös jutun pääsyyllinen, Noita-Kallioksi kutsuttu Vilho Kallio.

Jylhäpiirteinen kuorma-ajuri ja vedelläparantaja oli työskennellyt kivilouhoksella lähellä Tattarisuota ja iskenyt silmänsä sen tummaan lähteeseen. Eikä suotta: varman tiedon mukaan pohjassa ruostuivat murhamies Matti Haapojan rikkaudet, mutta Mustan raamatun konsteilla ne nousisivat esille.

Alkukesästä 1930 Kallio marssi harhaisen Hilma Sundbergin kanssa Malmin hautausmaalle ja katkaisi naisvainajan käden rannetta myöten. Kämmen kiikutettiin Tattarisuon lähteeseen, mutta aarteesta ei näkynyt vilahdustakaan.

Seuraavana kesänä siirryttiin tositoimiin. Kallion noitapiiriin kuuluivat nyt nahkurin vaimo Ida Widen, tämän aikuinen poika Johan Hedman, työmies Ville Saari ja koulusiivooja Hilda Friman.

Edesmennyt Haapojakin ilmestyi manausten voimasta lähteelle, jolloin aarre pilkahti pinnassa. Noitapiiriläiset ehtivät nähdä hopeisen kahvikannun ja kasan kultarahoja, mutta sitten arkku vajosi syvyyteen.

Lehdistön pettymys oli raskas. Vaikka noitaoikeudenkäynnillä oli oma uutisarvonsa, syylliset eivät olleetkaan vapaamuurareita tai teosofeja, vaan vinksahtaneita työläisiä, joita voitiin verrata ”Länsi-Indian woodoa palvoviin neekereihin”, kuten Uusi Suomi asian hienovaraisesti muotoili.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.