Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Entinen lapsitähti analysoi teatterimaailmaa Kansallisteatterin uudessa näytelmässä.

Suurella mediakohulla maailmaan saatettu Mahdolliset maailmat lunastaa joitakin ennakko-odotuksia, joitakin ei.

Tv-sarja Susikoira Roista jo 1980-luvulla kaiken kansan tuntemaksi tullut Westerberg on sittemmin näytellyt, käsikirjoittanut ja ohjannut ahkerasti ja menestyksekkäästi. Nyt yli 40-vuotiaana hän saa mahdollisuuden kirjoittaa näytelmän omasta historiastaan, siitä, mitä lapsitähteys merkitsee.

Joitakin selkeitä yhtymäkohtia näytelmässä on Westerbergin elämään. Mitään omaelämäkertaa ei sentään esitetä, vaan käsitellään faktan ja fiktion kierteistä elämää. Sitä, miten todellisuudesta napattu pohja-idea muokkautuu, kun keitokseen lisätään milloin ripaus mielikuvitusta, milloin taas pala tosielämää ja osasia hämmennetään kauhalla ja välillä myös tehosekoittimella.

Syntyy tarina Antista (Eero Aho), joka aloitti näyttelemisen lapsena ja joka nyt, 45-vuotiaana, kaikki menneet vuodet näyttämöltä leipänsä saaneena, on täysin hukassa itseltään niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin.

Teatteri on syönyt Antin. Taiteen tekeminen on ajat sitten ajanut ohi ihmissuhteiden. Vaimo tekee eroa ja tytär kirjoittaa kriittistä näytelmää isäsuhteestaan. Jos ihmissuhteilla jotain merkitystä Antille on, niin lähinnä sitä kautta, että niillä on hyötykäyttöä teatterin maailmassa.

ILMOITUS

Tekijä voi huonosti

Teatteri on tekijälleen todellakin mahdollisuuksien maailma. Mutta siinä maailmassa tekijän voi käydä huonosti. Hän voi muuttua mahdollisuuksiksi itsekin.

Teatteria tekijöiden näkökulmasta tarkastellessaan Westerberg on kriittinen. Jonkinlaista työsuojelun terästämistä voisi esityksen pohjalta suositella teatteriammattilaisille. No, otteen voi toki nähdä satiirisenakin.

Jos teatteri syö ihmistä, niin kyllä ihminenkin osaa syödä teatteria. Senkin Mahdolliset maailmat näyttää.

Westerbergin näkökulma teatterimaailmaan on kyllä kiintoisa, mutta ehkä hiukan kapea puhutellakseen suurta yleisöä.

Käsiohjelmassa pohditaan pitkään käsitettä ”neljäs seinä”, jolla tarkoitetaan kuvitteellista seinää näyttämön ja katsomon välissä. Teatterintekijöiden suhtautuminen tähän seinään on vaihdellut. Bertolt Brechtille esimerkiksi oli tärkeää rikkoa seinä ja rikkoa sitä kautta illuusio näyttämötapahtumien todellisuudesta.

Vahva seinä

Näkymätön seinä pitää kuitenkin edelleen teatteria pystyssä, todetaan käsiohjelmassa. Westerbergin näytelmässä seinä on liiankin vahva. Henkilöhahmojen teatterin ympärille kietoutuneet elämänkäänteet koskettavat vain etäisesti katsomossa istuvaa maallikkoa. Esitys kääntyy sisäänpäin.

Koskettavin henkilöhahmo näytelmässä on nuori Antti, jota esittää taitavasti Marja Salo. Antti on herkkä ja vahva, tunteva ja pohtiva lapsi. Pojan tarinan kerronta vaati videotekniikan käyttöä. Siten katsoja sai kaiken sen tiedon, joka oli luettavissa nuoren Antin kasvoilta.

Eero Aho oli hyvä valinta aikuisen Antin rooliin. Hänestä teatteri oli karsinut miltei kokonaan pois sen kaiken inhimillisen, joka nuoressa Antissa oli. Ahon Antti eli kuin kävelisi veitsenterällä, varmana mutta milloin vain tipahtamaisillaan.

Puoliajan jälkeen tarinan kerronta alkaa takkuilla. On lopettamisen ongelmaa, ja ehkä vaikeutta senkin suhteen, mitä oikeastaan halutaan sanoa. No, nämähän ovat toisaalta myös teatteriesityksen ikuisia pulmia.

Kansallisteatteri: Mahdolliset maailmat. Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg. Lavastus Markus Tsokkinen.
Rooleissa muun muassa Eero Aho, Marja Salo, Esko Salminen, Pia Andersson ja Jukka-Pekka Palo.
Kantaesitys 17. helmikuuta.

Kommentit