Kuuden vuosikymmenen takaisista presidentinvaaleista ei puuttunut dramatiikkaa.

Vaaleihin lähdettiin kuudella ehdokkaalla, joista SKDL:n Eino Kilpi, RKP:n Ralf Törngren ja kansanpuolueen Eero Rydman putosivat ensimmäisellä kierroksella. Toiselle kierrokselle mentäessä kokoomus vaihtoi Sakari Tuomiojan tilalle presidentti J.K. Paasikiven.

Toista äänestyskertaa edelsi kuuden tunnin neuvottelu- ja taktiikkatauko. Kansandemokraattien taktikointi ja äänten jakaminen maalaisliiton Urho Kekkoselle ja SDP:n K-A. Fagerholmille pudotti Paasikiven pois ja nosti Fagerholmin viimeiselle kierrokselle. Sen jälkeen vaalilippujen lukijana toiminut Väinö Leskinen saikin lukea Kekkosen nimen 151 kertaa.

Tulos ei vastannut odotuksia, joten monenmoisia arvailuja esitettiin. Oli tapahtunut seitsemän äänen heitto ennakkolaskelmista. Puhuttiin äänten ostamisesta, ministerinpaikkojen lupaamisista jne. Jotkut viisaat osasivat jäljittää kuusi, mutta yksi ääni jäi mysteeriksi.

Dramatiikka jatkui melko pian. Demarivetoinen SAK julisti yleislakon samalle maaliskuun ensimmäiselle päivälle, jona Kekkonen astui tasavallan presidentin tehtävään. Lakolla oli uhattu aikaisemminkin, mutta nyt siihen ei ollut muuta syytä kuin kivien kasaaminen Kekkosen presidentintielle. Eikä demareiden Kekkos-vastaisuus siihen loppunut Honka-liittoineen kaikkineen.

ILMOITUS

”Tapaus Urho Kekkonen” tunnettiin meidän perheessämme hyvin. Kekkonen oli isäni Uuno Sepon opiskeluaikainen tuttava sekä Ostrobotnialta että 1923 perustetusta Akateemisesta Karjala-Seurasta (AKS).

Isäni suoritti vuonna 1924 maisterintutkinnon. Sillä ei leipää olisi tullut, sillä pääaineena oli kreikan kieli. Siksi hän suoritti myös loppututkinnon teologiassa vuonna 1927. Yhteisiä järjestö- ja opiskeluvuosia Kekkosen kanssa oli siis melkoisesti.

Urho Kekkonen oli äärisuomalaismielinen ja valtasi 1928 Martti Haavion ja eräiden muiden karjalaseuralaisten kanssa Suomalaisuuden liiton. Vuonna 1930 hänestä tuli sen puheenjohtaja. Mäntsälän kapina ja vuonna 1932 tehty Saksan-matka sekä siellä nähty Hitler-hurmio säikäyttivät Kekkosen ja hän erosi AKS:sta ja liittyi maalaisliittoon. Tällä teolla hänestä tuli aateveljien halveksima valapatto ja epäluotettava.

Isäni valittiin Oulun läänistä presidentin valitsijamieheksi vuonna 1956 kokoomuksen edustajana.

Aluksi Kajaanin porvarit hurrasivat Sakari Tuomiojalle. Olin tuolloin reserviupseerikoulun oppilaskunnan merkeissä lomalla RUK:sta ja poikkesin joidenkin Kajaanin kokoomuslaisten kanssa kuuntelemassa ja nauhoittamassa Sakari Tuomiojan puheen Oulussa. Tuomioja osoittautui myös siellä, kuten muuallakin, ponnettomaksi puhujaksi. Aika varhaisessa vaiheessa tunnuttiinkin tajua-van, että loppumittelö käydään Kekkosen ja Fagerholmin kesken.

Isälle vaaliasetelma oli kuin kreikan sofistien ansa: yhtäällä valapatto, toisaalla kirkosta eronnut ateisti. Fagerholm erehtyi sanomaan jossakin haastattelussa: ”Jos minut valitaan, niin liityn kirkkoon.” Isä tokaisi välittömästi: ”Raato, liity heti.”

Kun kolmas äänestyskierros oli ohi, isä paineli junalle eikä jäänyt odottamaan äänestyksen tulosta. Asemalla oli joukko koulumme poikia, jotka tinkasivat isältä vaalitulosta ja kyselivät, ketä hän äänesti. Isä ei vastannut mitään, vaan meni junaan.

Samaan makuuvaunuhyttiin tuli toinenkin valitsijamies, kansandemokraatti Heikki Mustonen Sotkamosta. Tälle isä kertoi äänestäneensä Kekkosta, mutta pyysi pitämään asian salassa. Niin Mustonen tekikin ja kertoi asian vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Minua tuo juttu kaiveli sen verran, että kirjoitin Koti-Kajaani-lehteen vuonna 2006 pienen jutun, jossa kysyin tietääkö joku, ketä Uuno Seppo äänesti vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Vastauksia tuli kymmenkunta. Osa tuli Sotkamosta, Heikki Mustosen vaalipiiristä.

Yllättäen niitä tuli myös Kuluntalahdesta, Kajaanin maalaiskunnasta. Ne vastaajat olivat maanviljelijä Eskelisen jälkikasvua. Heidän mukaansa isäni olisi kertonut äänestäneensä Kekkosta presidentiksi ja uskonut tämän tiedon meijerinisännöitsijä Eino Eskeliselle, tuon viljelijän veljelle. Isä oli kieltänyt levittämästä tietoa.

Eino Eskelinen oli vanhapoika, isäni ikätoveri ja 1930-luvulla tulinen IKL:n jäsen, kuten isänikin. Molemmat olivat tunnontarkkoja körttiläisiä, samoin kuin tuo Kuluntalahden maanviljelijä.

Mikä sai isäni tukemaan Kekkosen valintaa? Uskon, että syitä oli kaksi: hän piti arvossa lukeneisuutta eikä hän hyväksynyt kirkon jäsenyydellä pelaamista. Kristinuskolla pelaaminen oli isälle valapattouttakin suurempi synti.

Yhdelle ratkaisevalle äänelle haettiin antajaa. Tuolloin ei vielä tiedetty, että liukumia tapahtui ryhmittymärajan yli kummaltakin puolelta. Anoppini Kerttu Hyvärinen oli myös ollut presidentin valitsijana maalaisliiton ryhmässä. Kun noista vaaleista myöhemmin puhuimme, hän sanoi joidenkin puoluetovereiden siirtyneen Fagerholmin taakse, koska heillä oli aika kovia riitoja Kekkosen kanssa.

Miksi isä halusi salata kannanottonsa? Joku muu olisi nostanut sillä melkoisia ”osinkoja”, vastapalveluja, Kekkoselta. Sellainen olisi isä mittapuun mukaan ollut täysin moraalitonta. Vanhalle AKS:laiselle ja Lapuan liikkeen miehelle ei olisi ollut kunniaksi Kekkosen äänestäminen hänen liikkuessaan herättäjäjuhlilla körttikansan parissa tai opiskeluaikojensa aateveljien seurassa. Parempi siis pitää se omana tietonaan.

Vaikka perustelut itselle olivat riittäviä, ne eivät ehkä olisi kelvanneet muille. Kekkonen itse uskoi tietävänsä, keneltä tuo yksi ratkaiseva ääni tuli. Hän sulki sen tiedon kirjekuoreen ja salli sen avaamisen vasta kuolemansa jälkeen. Sinä oli agronomi Niilo Kosolan, lapualaisjohtaja Vihtori Kosolan pojan nimi. Siihen ei kukaan ole uskonut.

Myytti yhdestä äänestä vaivasi isääni, koska hän luuli olleensa kuninkaantekijä. Vastuunsa siitä isäni kantoi tyypillisellä tavallaan ollessaan Kajaanin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Aina kun Kekkonen teki presidenttinä ne perinteiset Kainuun-käyntinsä, isä tutki edellisenä iltana tarkkaan Raamattua ja haki sieltä sopivan kohdan. Sen hän luki papinpuku päällä rautatieasemalla tervehdyksenä presidentille. Taisi se olla enemmän lakia kuin evankeliumia.

Tämä peli kiinnosti Urho Kekkosta. Hän odotti etukäteen, mitä oli tulossa ja kommentoi sitten kuulemaansa veljelleen Jussi Kekkoselle. Tämä puolestaan antoi palautteen Kajaaniin sotakaverilleen, talonmiehellemme Martti Mäkiselle. Siinäpä viestiketju sitten sulkeutuikin.

Minun kannaltani kahden kunnioittamani ihmisen välinen ristiriita tuli päätökseen vuonna 1970. Olin marraskuussa Tamminiemessä niin sanotuilla lastenkutsuilla. Minut oli plaseerattu illallisella rouva Kekkosen viereen.

Sylvi Kekkonen poistui verraten pian yksityistiloihin ja presidentti siirtyi viereeni. Hän kyseli yksityiskohtaisesti isäni sairaudesta ja viimeisistä hetkistä. Isäni kuolemasta oli kulunut tuolloin kahdeksan vuotta, minkä Kekkonen muisti.

Seuraavana aamuna Kekkonen matkusti Ranskaan presidentti Charles de Gaullen hautajaisiin ja minä Joensuuhun Kekkoselta saatu musta hiihtopipo päässäni.

Kirjoittaja on Joensuun Uimaharjussa asuva emeritus-professori Joensuun yliopistosta.