Pate Pesonius

Esityksen suuret merkitykset syntyvät pienistä teoista ja lähes minimalistisesta esittämisestä.

Kirjailija, ohjaaja Saara Turusen tutkielma ihmisen tavallisuudesta on vaativaa teatteria. Katsoja voi asettua ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja ihmettelijäksi Tavallisuuden aave -näytelmän esityksessä. Ihmiset ovat vailla nimeä; he voivat olla keitä tahansa kanssaihmisiä.

Ja millaisia he ovat, ohjaajan näkemyksen mukaan, tavalliset suomalaiset. Eipä heitä juuri tapetista erota. Heidän normaaliuttaan on sulautua joukkoon. Tätä tukevat lavastus ja puvustus, joiden värimaailma on lähes kauttaaltaan jollain tavalla väritöntä, maan läheisiä värejä seinätapetteja myöten.

Tämän rikkovat huikean loppukohtauksen sadat värikkäät kukat, joilla muistetaan tavallista ihmistä hänen hautajaisissaan. Ensimmäisen kerran elämässään hän saa kuulla olleensa pidetty, arvokas ja merkityksellinen ihminen.

Kuolinilmoituksesta kaikki alkaa ja päättyy loppukohtauksessa lähes mahtipontisiin hautajaisiin, tavallisen ihmisen hautajaisiin.

Innoituksensa näytelmän rakenteeseen nimeä myöten Turunen on saanut Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta. Samoin kuin Buñuelin elokuva, myös Tavallisuuden aave koostuu kohtauksista, joista katsoja voi koota halutessaan mieleisensä tarinan.

Hahmot elävät ajattomassa ajassa; he ovat voineet elää yhtä hyvin 1970-luvulla kuin elää tässä ja nyt. Tästä tulee fiilis ihmisistä, jotka ovat vanhanaikaisia, menneeseen tarrautuneita. Keskiössä on ihmisten raadollisuus, pikkumaisuus; toistensa pelkääminen, alistaminen ja alistuminen.

Kohtaus, jossa miehet jurottavat, juovat kaljaa ja lähtevät pois, on samalla kertaa pilkallinen ja sympaattinen. Jotkut voivat pitää jopa tästä eleettömästä – suomalaiselle miehellekö tyypillisestä – yhdessäolosta. Tavallisuuden kuvaamisessa kolikolla on kaksi puolta: toiset ovat kotonaan tavallisuudessa, mutta osa vihaa ja vieroksuu.

Keitä nämä tavalliset ihmiset ovat? He jurottavat häissään kuin hautajaisissa, lakaisevat ongelmat maton alle ja vaikenevat. He ovat koulukiusaajia. Miehet eivät kuuntele vaimojaan; lääkäri kättelee vaimoa saattavaa miestä, mutta väistää potilaan, naisen.

He tekevät natsitervehdyksiä ja selittävät, ettei tervehdys voi olla natsitervehdys, koska sitä eivät tehneet natsit. Tästä tulee mieleen perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen taannoiset kootut selitykset. Tavalliset ihmiset – tässä tapauksessa mies – häiritsevät huonoa englannin kieltä vääntäen bussipysäkillä ulkomaalaistaustaisen naisen hienoja lastenvaunuja. Tuttua, eikö totta?

Tavallisuuden aave –esityksen näyttelijät – Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen – tekevät kauttaaltaan uskottavaa teatteria. He puhuvat vähän ja ilmaisevat sitäkin enemmän.

Tanssia harrastavan näyttelijän Laura Birnin kaksi tanssiesitystä ovat huikeita kuvauksia yrityksestä rikkoa tavallisuuden vankilaa. Hän on yhtä uskottava uljaan flamencotanssijana kuin estyneenä hahmona, joka salaa yrittää tanssahdella ja irrotella omaa kroppaansa.

On hienoa, että räävittömän puheen ja huutamisen aikana uskalletaan esittää asioita myös huutamatta ja räyhäämättä. Vähäinenkin puhe on toistensa ohitse puhumista. Esityksen eläinnaamiot ovat hienoja, mutta tarvitaanko niitä? Etenkin susi-hahmon vierailut ovat vaivaannuttavia ja jäävät irrallisiksi.

Lavastus ja valaistus muutoin osuvat nappiin. Ne tukevat erityisen hyvin esitystä, suomalaiskansallista von Wrightien lintukuvastoa myöten.

Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave herättää pohtimaan ihmisen tavallisuutta, aavetta, jota on aidosti vaikea tavoittaa.

Käsiohjelmassa ohjaajan assistentti Olga Palo kirjoittaa esityksessä vilahdelleiden von Wrightin taiteilijaveljesten tarkoin todellisuutta jäljittelevistä lintukuvista, että ”ehkä kyseessä voi ajatella olevan jonkinlaisen taiteellisen todellisuuden?”.

Ehkä Turunen pyrkii jäljittelemään tavallista ihmistä niin tarkasti, että se etäännyttää tarkoituksella katsojan tavallisuudesta?

Tavallisuuden aave. Kuvia kotimaasta.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen.
Kantaesitys Helsingissä Q-teatterissa 19.2.2016

Kommentit