Katja Ketun, 37, neljäs romaani Yöperhonen (WSOY 2015) vie lukijansa Siperian kupeeseen, Josif Stalinin leireille.
Romaanin 1930-luvulla valkokenraalin tytär, 15-vuotias Irga Malinen hiihtää Petsamosta rajan yli, koska uskoo neuvostovallan lupauksiin ja on raskaana venäläiselle agitaattorille. Oman aikansa muilutushenkiset katupartiot ovat leikanneet ”ryssänhuoralta” kielen.
Mykkää tyttöä ei odota Työväen Paratiisi, vaan Vorkutan vankileiri. Hän tutustuu Elnaan, marilaistyttöön, jonka kanssa jaetaan piinaava nälkä, väsymys ja jokapäiväiset nöyryytykset.
Vartijoilla on omat sivubisneksensä. Todellista valtaa leirissä pitävät blatnoit. Jo tsaarinajoista periytyvät rangaistusvankien veljeskunnat ovat myös Venäjän nykymafian taustalla.
On koleraa, pilkkukuumetta ja kaikki mahdolliset sukupuolitaudit. Leirin välskäri Olga Semjonova annostelee palveluksia vastaan morfiinia, eetteriä ja kodeiinia.
– Halusin tehdä Vorkutasta vallan laboratorion. Ympärillä on viisivuotissuunnitelmien Neuvostoliitto, joka kulkee näennäisesti kohti sosialismia. Itse leirillä vallitsee äärikapitalismi: kaikki on kaupan, erityisesti nainen ja hänen ruumiinsa. Blatnoit ovat ”kunniallisia” rikollisia. Irgan kaltaisia poliittisia vankeja pidetään fasistien kätyreinä ja orjatyövoimana, Kettu analysoi.
Sodassa, rakkaudessa ja vankileireillä
Irgan ja Elnan omintakeista sisaruutta saapuu järkyttämään vanki nimeltä Aleksei Ignatenko, jota kohtaan molemmilla on tunteita. Aleksei on tuttu jo Ketun läpimurtoromaanista, petsamolaista Titovkan leiriä Suomen ja Saksan aseveljeyden ja Lapin sodan käänteissä kuvaavasta Kätilöstä (WSOY 2011).
Romaanien väliltä löytyy paljon muutakin yhteistä. Yksilö- ja valtiotason valheet ja vaikenemiset rinnastuvat. On milloin autuaaksi tekevää, milloin tuhoisaa rakkautta. Vallan patologian vastapainoksi asetetaan nurkkaan ajettujen ihmisten arkisen eloonjäämistaistelun sinnikkyys.
Rovaniemellä lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneen kirjailijan sympatiat ovat vainottujen vähemmistöjen, Kätilön saamelaisten ja Yöperhosen marilaisten, puolella.
Puhtoisia sankaritarinoita Kettu ei kirjoita. Peitetarinoilla ja -identiteeteillä pelataan. Sisarrakkauden kääntöpuoli on repivä kateus. Irga ja Aleksei onnistuvat liittoutumien rakentamisen ja konnankoukkujen kautta peluuttamaan vainoajansa toisiaan vastaan.
– Kaikkihan me pidämme itseämme perushyvinä ihmisinä. Kuitenkin nyky-Suomessakin yhteiskunnalliset mielipiteet ovat kärjistyneet nopeasti. Pystyvätkö ihmiset omassa ajassaan näkemään, missä mennään – ja kuinka paljon ollaan valtavan, epäselvän disinformaatiotulvan armoilla, Kettu pohtii vihapuheen mahtia ja ihmisiä poikkeusoloissa.
Lenin, marilainen pyhimys?
Yöperhosen nykyhetkessä, vuoden 2015 Marinmaalla Verna-niminen suomalaisnainen löytää isänsä murhattuna. Isä Henrik on ollut keräämässä materiaalia väitöskirjaansa marien kulttuurista ja hakenut tietoja vankileirien saaristoon kadonneesta äidistään.
Tavallaan Yöperhosen syntysanat lausuttiin vuosikymmen sitten. Esikoisromaaninsa Surujenkerääjän (WSOY 2005) juuri julkaissut Kettu opiskeli animaatio-ohjaajaksi Turun taideakatemiassa. Hänen kansatieteilijä-kämppäkaverinsa kertoi suomensukuisista mareista, jotka olivat vaalineet kulttuuriaan pakkovenäläistämisen ja islamin ristipaineissa.
Ketun perehtyneisyyden ja innostuksen todella näkee.
– Marilaisilla on Kugu Jumo, käytännössä Ukko ylijumala, ja naispuolisia apujumaluuksia, kuten aurinkoäiti ja lähteen äiti. Ihmisillä on kolme erilaista sielua, joista yksi on nimeltään ört. Silloin kun ihminen nukkuu, ört voi muuttua yöperhoseksi, joka jättää ruumiin taakseen. Toisaalta kaikella olevaisella on oma ört. Jos järvi on saastunut tai metsä kuolee, sen ört voi huonosti.
Samassa kylässä voi olla ortodoksi-ikoni, uhrialttari ja puissa valkoisia rukousliinoja muinaisille jumalille. Jopa Vladimir Iljitš Leniniä on soviteltu jumalkaartiin.
Rauhanomainen rinnakkaiselo ateistisen neuvostojärjestelmän kanssa ei kuitenkaan onnistunut. Vuoden 2002 väestölaskennan mukaan niitty- ja vuorimareja asuu Venäjän federaation alueella reilut 600 000. Vainojen ja väestönsiirtojen myötä he ovat hajonneet laajalle. Ani harvat tunnustavat alkuperäistä uskoaan.
– Kun tein taustatyötä, rupesin ihmettelemään, että kaikki kulttuuri-ihmiset ovat kuolleet samana vuonna, jopa täsmälleen samana päivänä. Lääkärit, opettajat, näytelmäohjaajat ja kirjailijat teloitettiin silloin Stalinin vainoissa, Kettu muistelee.
Vältetty vedenpaisumus
1990-luvun Marinmaalla elettiin ”kulttuurisen elpymisen aallonharjalla”. Venäjän suomalais-ugrilaiset kansat olivat tietoisia juuristaan ja tähysivät Suomeen mahdollisena hyväntekijänä. Tarton yliopisto toimi kulttuurinvaihdossa väliasemana.
Uudella vuosituhannella Marin tasavallan johtajaksi nousi Vladimir Žirinovskin puolueessa aloittanut, sittemmin Yhtenäiseen Venäjään loikannut Leonid Markelov (s. 1963.)
Ketun mukaan pelon ilmapiiri on palannut. Toimittajia ja aktivisteja häiritään, ihmisten kanssa on vaikea päästä puheisiin ja sähköposteihin ei vastata.
On Venäjän Gazprom-vetoisesta talouskasvusta koitunut mareille jotain hyvääkin.
– 1990-luvulla oli hurjia suunnitelmia Tšeboksaryn tekojärven laajentamisesta. Se olisi hukuttanut jopa neljä viidesosaa Marinmaasta. Onhan meillä Koillis-Lapissakin suuria tekojärviä, mutta että kokonainen kansa jäisi vedenpaisumuksen alle! Tällä hetkellä patohanke ei onneksi ole akuutti. Markelovin rakennuttamat jäähallit ovat turvassa, Kettu virnuilee.
Kirjailija uskoo, että mareilla on mahdollisuuksia selviytyä.
– Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Toivoa on, jos kieli säilyy.
Löytötavaraa Jäämeren rannalta
Yöperhosen nyky-Venäjää kommentoiva taso on melkoista tykitystä, maagista realismia ja karnevalistista liioittelua. Kremlin valtias Vova lentelee helikopterilla ympäri Venäjää kleptomaani-tyttöystävänsä kanssa. Vova etsii jättimäisenä silmänä pakkomielteisesti jälkiä salatusta menneisyydestään. OMON-joukot hoitavat likaisen työn. Vova rinnastuu Keremetiin, marien ja komien maanalaiseen, mustaan jumalolentoon.
Samanlaisia villejä käänteitä ja tarinankerronnan iloa on vaikkapa Piippuhylly-kokoelmassa (WSOY 2013).
Piippuhyllyn kehyskertomuksessa mies keräilee Jäämeren rannalla piippuja ja antaa niiden kertoa tarinansa. Novelleissa päästään Kristalliyön aikaisen Berliinin juutalaiskortteleihin, Stalingradin ilmataisteluihin, sarjahurmuri Grigori Rasputinin matkaan, Brasilian faveloihin ja afrikkalaisiin voodookyliin.
– Jäämeri tuntuu Ultima Thulelta, jossa mikään ei elä. Myrskyn jälkeen huomaakin, että Golfvirta on kuljetellut koralleja, lampunjalkoja ja kengänraatoja etelän meriltä asti. Samanlaiseksi aarteenetsinnäksi mie sen kirjoitustyönkin ajattelen. En pyri jäljentämään todellisuutta, vaan luomaan toisen rinnakkaistodellisuuden. Sellaisen maailman, jossa kaikkea ei ole selitetty tieteellisesti, vaan mukana on mystiikkaa ja seikkailua, tarinoita Kuun pimeältä puolelta.
”Valkoiset, joilla on hikimaja”
Palkitun ja käännetyn Kätilön maailmanvalloituksen myötä Ketusta on leivottu mediassa ”Lapin maagista realistia”. Nyt Kätilön tarina jatkuu Antti J. Jokisen elokuvana.
Punavihreä feministi Kettu on suuntaamassa jo uusiin maisemiin. Toukokuussa ilmestyy hänen, toimittaja Maria Seppälän ja valokuvaaja Meeri Koutaniemen tietokirja Fintiaanien mailla. Se kartoittaa 1900-luvun alun amerikansuomalaisten siirtotyöläisten ja intiaanien jälkeläisten nykytilaa.
Uudella mantereella oltiin kovia rakentamaan ay-liikettä, FBI:n ja työnantajien mustalle listalle jouduttiin.
– Suomalaiset tapasivat intiaaneja, koska liikkuivat metsissä ja ymmärsivät saunomisen päälle. Ojibwa-kielellä olimme ”valkoisia, joilla on hikimaja”. On mahtavaa tutkia suomalaisuuden jälkiä ja huomata, miten langat yhdistyvät ympäri maailmaa, globaali sukukansa-aktivisti Kettu riemuitsee.