Taloudella on keskeinen sija suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. On vaikea sanoa, onko talouden sija tänään keskeisempi kuin aiemmin, mutta tuskin se ainakaan on pienempi. Vaikeaa on myös ymmärtää, miksi talous näyttelee niin suurta roolia.
Suomalaisen talouspoliittisen keskustelun ymmärtämiseen ei taloustieteellisestä koulutuksesta ole suurtakaan apua. Talouspolitiikkaamme luonnehtii suomalainen poikkeuksellisuus.
Kautta vuosikymmenten talouspoliitikkomme ovat selittäneet, miksi muissa vauraissa maissa vallalla olevat käsitykset taloustieteen suosituksista eivät Suomessa päde. Suomen, minusta kuviteltu, erityisyys antaa talouspoliitikoillemme suuren vallan, koska ulkomaisten asiantuntijoiden käsityksistä voi seuloa ne analyysit ja neuvot, jotka ovat mieluisia.
Taloustieteellä on kuitenkin annettavaa Suomen talouden analyysiin. Ehkä tärkeintä olisi ymmärtää, että vain harvoin taloustieteestä kumpuaa yksiselitteisiä politiikkasuosituksia. Useimmiten (hyvin tehty) taloustieteellinen analyysi selventää eri politiikkavaihtoehtojen todennäköisiä seurauksia, mukaan lukien ketkä hyötyvät ja ketkä eivät. Politiikan ja poliitikkojen tehtävä on tehdä valintoja.
Julkinen keskustelu ja valitettavan usein politiikan valmistelu perustuu vain harvoin useaan eri vaihtoehtoon ja niiden vertailuun. Yleensä ei myöskään tunnisteta, että politiikka tuottaa häviäjiä – jos tunnistetaan, nämä on tapana leimata kapeiksi intressiryhmiksi.
Häviäjien ja voittajien yksilöimättä jättäminen on toki politiikan näkökulmasta ymmärrettävää; kuka nyt haluaisi myöntää siirtäneensä julkisia varoja köyhiltä lapsilta hyvin toimeentuleville aikuisille. Mutta tämä epärehellisyys köyhdyttää julkista keskustelua ja lisää todennäköisyyttä, että virheet toistetaan.
1990-luvun laman jälkeen työttömyys kasvoi ja muuttui pitkäaikaiseksi. Huomattiin, että tulonsiirtojärjestelmässämme on merkittäviä kannustin- ja köyhyysloukkuja, joita sitten usean vuoden ajan purettiin. Työnteon kannusteita voi edistää muun muassa alentamalla tai ainakin jättämällä korottamatta tulonsiirtoja tai alentamalla työn verotusta. Meillä tehtiin molempia.
Työllistyvien elintaso yleensä nousee, ainakin keskipitkällä aikavälillä, vaikka työllistyminen tapahtuu matalille tulotasoille. Tulonsiirtojen reaalitason pitäminen ennallaan tai niiden alentaminen köyhdyttää niitä, jotka eivät työllistymällä vastaa kasvaneisiin kannustimiin. Politiikkavalmistelua, joka ei tunnista molempia ryhmiä, arvioi niiden kokoja ja voittojen ja tappioiden suuruutta, ei voi pitää erityisen järkevänä eikä hyvänä, sanan missään merkityksessä.
Kirjoittaja on VATT:n ja Helsingin yliopiston yhteinen julkistalouden professori