KU:n arkisto

Suomalainen ulkopolitiikka on reagoivaa kansallisten etujen ajamista.

Hallitukset ja presidentit vaihtuvat, mutta Suomen ulkopolitiikka ei juuri heilahda. Perinteisesti keskeiset puolueet ovat olleet ulkopoliittisesti samoilla linjoilla. Toki erilaisia painotuksiakin löytyy. Tunnetuimmat kiistat ovat nousseet keskustasta, jossa puolueen keskeisiltä vaikuttajan paikoilta vetäytynyt Paavo Väyrynen ja moni muu keskustalainen on vetänyt omaa linjaansa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini piti ulkoministerin paikkaa itsensä ja puolueensa kannalta valtiovarainministerin pestiä tarkoituksenmukaisempana. Soini pesi kätensä Sipilän hallituksen talouspolitiikasta ja jätti sen kolmanneksi suurimmalle hallituspuolueelle kokoomukselle.

Kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsbergin mukaan Suomen ulkopolitiikan linjan muutokset eivät yleensä ole liittyneet hallitusten eikä presidenttien vaihdoksiin. Ulkopoliittista linjaa määrittää kansainvälinen tilanne. Forsberg muistuttaakin, että sitoutuminen länteen tapahtui jo presidentti Mauno Koiviston toisella kaudella 90-luvun alussa ennen Suomen EU-jäsenyyttä.

Ulkoministerinä Soini on pitänyt matalaa profiilia. Näkyvimmät kannanotot ovat liittyneet maahanmuuttoon. Soini arvosteli Ruotsia taannoin liian löysästä maahanmuuttopolitiikasta. Hän sekaantui myös turvapaikanhakijoiden tuloon Venäjän kautta.

Perussuomalaisten ulkopoliittinen peukalon jälki oli olematon ennen kuin ulkoministeri Soini äityi puolustamaan Puolan nationalistis-konservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen (PiS) politiikkaa. Parissa kuukaudessa valtaan tulonsa jälkeen puolue on mullistanut Puolan perustuslakituomioistuimen, yleisradion ja turvallisuuspalvelut.

Forsberg arvioi EU:n komission viestittävän Puola-kannanotoillaan arvojaan myös kolmansille maille. Komissio toimii demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden kaventamista vastaan. Hän vertaa Puolan tilannetta EU:n julistamaan Itävallan boikottiin vuonna 1999.

EU julisti maan seitsemän kuukautta kestäneeseen boikottiin EU:n perusarvojen rikkomisesta Jörg Haiderin ulkomaalaisvastaisia ja natseja myötäileviä lausuntoja antaneen vapauspuolueen noustua valtaan.

Viime vuosien aikana myös Unkari on ollut EU:n musta lammas kaventamalla demokratiaa ja sementoimalla valtapuolueen asemaa.

– Kyllä yksi funktio on, että EU:n täytyy hakea yhteistä arvopohjaa ja vahvistaa sitä mitä on jäljellä unionista, ettei koko korttitalo kaadu, Forsberg kommentoi EU:n komission toimia.

Presidentillä korostunut suhde Venäjään

Suomen – kuten sen pääministerin ja tasavallan presidentinkin – perinteisen ulkopoliittisen liikkuma-alan Forsberg näkee melko kapeana. Forsbergin mukaan on kuitenkin liian aikaista arvioida onnistumisia tai epäonnistumisia, vaikka Niinistö on täyttänyt odotukset presidenttinä.

Niinistön kannanotot ovat kohdistuneet moniin eri asioihin ja suuri linja antaa odottaa. Forsberg arvioi varovaisesti pohjoismaisen yhteistyön painottuneen jonkin verran, mutta mitään selkeää linjaa Niinistön puheista ”on vaikea rakentaa”. Pikemminkin on puhuttu useista ”jakkaran jaloista”.

Forsbergia hämmästyttää, että presidentti Tarja Halosta arvosteltiin monissa asioissa. Mutta Niinistön linjaukset eivät juuri ole poikenneet Halosen ulkopoliittisista linjauksista, vaikka taustapuolueet ja ideologiat ovat kaukana toisistaan.

– Presidentin ulkopolitiikassa korostuu Venäjä-suhde. Niinistö on yrittänyt pitää tätä suhdetta yllä sanktioista huolimatta. Se on aika ohut nuora, jolla on voitu kävellä, Forsberg toteaa.

Venäjän sanktioiden hoitamisesta Forsberg antaa tuolloiselle Suomen ulkopoliittiselle johdolle hyvän tai jopa kiitettävän arvosanan. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) tuomitsi Venäjän tekemän kansainvälisen oikeuden sääntöjen ja Euroopan turvallisuusjärjestyksen periaatteiden rikkomisen selkeästi.Sanktioita ei kuitenkaan kohdistettu rajayhteistyöprojekteihin, joiden lakkauttaminen olisi ollut järjen vastaista.

Forsberg muistuttaa sanktioiden ja niiden jatkumisen olevan tärkeä viesti, sillä Venäjän toiminta oli kestämätöntä ja kansainvälisen oikeuden vastaista. Suomi on kärsinyt pakotteista, mutta silläkin ettei Venäjä toimisi oikeusvaltion tapaan, olisi suuri merkitys Suomelle.

Hän huomauttaa, että Suomessa unohdettiin Venäjän vaurastuessa ja vakautuessa 2000-luvun hyvinä vuosina Venäjän kauppaan liittyvät riskit.

Taloudelliset sanktiot ovat voivottelua vahvempi puuttuminen, vaikka talouspakotteiden vaikutukset ovat monessa tapauksessa heikkoja. Finanssipuolella pakotteilla on ollut kuitenkin merkitystä, vaikka suuremmat hankaluudet Venäjän taloudelle ovat aiheutuneet öljyn hinnan alenemisesta. Pakotteet toimivat myös kommunikaation välineenä eikä vain toisen osapuolen heikentämistarkoituksessa.

Reagoivaa ulkopolitiikkaa

Onko Suomen ulkopolitiikka sitten vain reagoivaa? Forsbergin mukaan lähtökohtaisesti kyllä, olipa Suomen presidenttinä kuka tahansa, pienen maan ulkopolitiikka on reagoivaa. Sama koskee myös suuria kriisejä, kuten Syyriassa, Afganistanissa tai Irakissa. Omalle aloitteellisuudelle jää pieni tila.

– Nekin ovat ikään kuin reaktioita useimmiten tulossa oleviin asioihin. Pieni yritys oli Ukrainan-kriisissä, se ei ollut pelkästään reagointia.

Forsbergin mukaan läpimurrostakaan ei voi puhua esimerkiksi Ukrainan kriisin sovittelussa. Niinistöltä puuttuu pelitila, mikä voisi olla suhteessa Yhdysvaltoihin. Kutsua Valkoiseen taloon tai muutakaan merkittävää suhdetta ei ole.

Eurooppa-politiikka on pääministerin aluetta, ja tämän takia presidentin näkyvin toimintatila jää kahdenvälisiin suhteisiin. Presidentin näkyvin roolikumppani onkin ollut Venäjä, ja tämä pätee Forsbergin arvion mukaan yhtälailla Niinistöön kuin päti Haloseenkin.

Presidentti hoitaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ulkopoliittiset linjaukset ovat olleet vanhan, perinteisen linjan jatkumon ylläpitämistä.

Forsberg toteaakin, että pitää odottaa, että pääministeri kasvaa sinuksi roolinsa kanssa. On mahdollista, että Sipilä saa ajan mittaan kentän haltuunsa ja pystyy tekemään aitoja valintoja.

– Kestää aikansa, että nähdään ketkä ovat pääministerin luottohenkilöitä. Keskustapuolueessa on erityyppisiä ajattelijoita lähes kaikissa keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä, vaikka se on yleensä nähty yhtenäisenä puolueena.

Nykyinen hallitus leikkasi kehitysyhteistyömäärärahoja. Eikö tätä voi tulkita itsekkääksi? Kyllä ja ei. Forsberg toteaa, että irtiotto auttamiseen ei ollut ensisijainen ulkopoliittinen linjaus, vaikka hallituksessa ei soraääniä kuultukaan perussuomalaisten ajamaa leikkausta vastaan.

Hän muistuttaa myös kehitysyhteistyön vuosien kuluessa sisältäneen kansallisesti itsekkäitä tavoitteita, maan turvallisuuspoliittisen aseman vahvistamista esimerkiksi yhtenä Pohjoismaista tai yritysten vienti-intressien edistäminen monenkeskisen kehitysyhteistyön kustannuksella.

Aika soittaa hälytyskelloja

Professori Tuomas Forsbergin mukaan kansallismielisyys ei vielä leimaa Suomen ulkopolitiikkaa, vaikka osa hallituspuolueen edustajista tukee ja legitimoi nationalismia, joka on ollut Suomessa marginaali-ilmiö.

Tämä näkyy arvokuiluna, ja on hyvin vaikea käydä argumentoitua keskustelua varsinkin sosiaalisessa mediassa.

– Eri ryhmät kaiuttavat omia näkemyksiään. Sen sijaan että saataisiin dialogia haetaan hyväksyntää ja vahvistusta omille mielipiteille, Forsberg toteaa.

Hän ei näe yhtä oikeaa ratkaisua eivätkä ääripään ratkaisut toimi.

– On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät ja heitä on autettava. Ei voi sulkea silmiä eikä rajoja.

1930-luku vielä kaukana

Viime aikoina ovat yleistyneet arviot siitä, että niin Suomen kuin Euroopankin ilmapiiri muistuttaa pelottavasti 1930-luvun ilmapiiriä ennen kansallissosialistien nousua.

Forsberg tunnistaa samantyyppistä asenneilmapiiriä, joka jyrkkenee ja jossa ryhdytään luokittelemaan ihmisiä ennakkoluulojen perusteella.

– Meillä on se ero, että 30-luvun esimerkki on olemassa ja hälytyskellot soivat. Yhteiskunnan hyväksymään kansanmurhaan on pitkä matka. Asenneilmapiirissä ja tavassa suhtautua vieraaseen ja nähdä tietyt kansanryhmät stereotyyppisten linssien läpi ja kokea uhaksi, totta kai näissä nähdään samankaltaisuuksia.

Hälytyskelloja on syytä soittaa, vaikka onkin pitkä matka siihen, että rasistinen kansallismielisyys nousisi yhteiskunnalliseksi johtavaksi ideologiaksi. Salakavalinta ilmapiirissä on, että niiden joukko pienenee, jotka määrittelevät hyväksyttäviä ihmisiä.

– Jos yhteiskunta saa voimia, jotka ratsastavat ennakkoluuloisella ja kollektiivisiin ryhmiin kohdistuvalla ideologialla, jossa rajataan ulkopuolelle tai syrjitään, ei voi koskaan tietää, mikä seuraavaa kohteeksi joutuvaa ryhmää.