Lehtikuva/Angelos Tzortzinis

Heinäkuun 2015 dramaattiset tapahtumat johtivat uuden eurooppalaisen poliittisen liikkeen nousuun. Syriza antautui velkaneuvotteluissa heti kansanäänestyksen jälkeen, jossa kreikkalaisten selvä enemmistö oli sanonut ei troikan velkaohjelmalle. Syrizan äkillistä mukautumista troikan tahtoon on pidetty suoranaisena vallankaappauksena, kuten myös Plan B -manifestissa korostetaan.

Alkuperäisen manifestin allekirjoittajista löytyy Oskar Lafontainen ja Giánis Varoufákisin lisäksi suuri joukko Euroopan tunnetuimpia vasemmistopoliitikkoja. Manifestin takana olevan teorian voi tiivistää yhteen tulkintaan kesän tapahtumista. Syrizan täyskäännös oli seurausta siitä, että puolueella ei ollut varasuunnitelmaa siltä varalta, että EU-elimet ja Saksa sanovat kylmästi ei ja osoittavat ovea.

Perusidea on yksinkertainen: uskottava neuvotteluasema edellyttää, että on mahdollisuus toimia toisin. Tarvitaan varasuunnitelma siltä varalta, että EU:ta ei saadakaan muutettua demokraattisemmaksi, sosiaalisesti vastuullisemmaksi ja taloudellisesti järkevämmäksi.

Jos suunnitelma A epäonnistuu, on voitava olla mahdollista erota eurosta ja kehittää kansallisia ratkaisuja. Vasemmistossa on kuitenkin laajalti pelätty tämän entisestään vahvistavan ahdasmielistä kansallismielisyyttä, joka voi johtaa konflikteihin ja lopulta jopa sotiin.

Monet Syrizan keskeisistä hahmoista eivät hyväksyneet Aléxis Tsíprasin päätöstä mukautua komission, EKP:n ja Saksan tahtoon. Zoe Konstantopoulou, joka toimi Kreikan parlamentin puhenaisena vuoden 2015 alkupuolen, tuomitsi lauantaisessa väkevässä puheessaan Syrizan ja Kreikan hallituksen toiminnan käännöksen jälkeen.

Syrizan hyväksymä velkaohjelma sotii kaikkia vasemmiston tavoitteita vastaan ja rikkoo jopa aivan perustavia työ- ja ihmisoikeuksia. Syriza koki edeltäjänsä Pasokin kohtalon ja muuttui hetkessä pelkäksi troikan ohjelman toteuttajaksi.

Ehkä eniten huomiota Pariisissa kuitenkin herätti Varoufákisin poisjäänti. Alun perin Varoufákis oli ohjelmassa sunnuntai-aamun pääpuhujana. Varoufákisin tilalle oli nostettu Stefano Fassina, Italian entinen valtiovarainministeri. Fassina puolusti suunnitelman A ja suunnitelman B yhdistämistä, niiden kehittämistä rinnan.

Tammikuun alussa Varoufákis julkaisi oman manifestinsa, jonka tavoitteena on demokratisoida EU vuoteen 2025 mennessä. Varoufákisin uusi DiEM 25 -liike on tarkoitus panna alulle 9. helmikuuta – ja aloituspaikkana on tietenkin Berliini. Kriitikoiden mielestä Varoufákisin suunnitelma C tarkoittaa vain paluuta alkuperäiseen A-suunnitelmaan, joka on jo osoittanut oman toivottomuutensa.

Optimistisemmat kuitenkin uskovat uuden laajan liikkeen voimaan. Varoufákis ja hänen kannattajansa voivat vedota myös eettis-poliittiseen yleismaailmallisuuteen. Nationalismin kanssa flirttailu on varsinkin nykyolosuhteissa tulella leikkimistä.

Toisaalta jotkut voivat nähdä näissä keskusteluissa ja eriävissä näkemyksissä myös taipumuksen vasemmiston perisyntiin: jakautumiseen yhä pienempiin oikeaoppisiin kuppikuntiin, jotka käyttävät energiaa keskinäisiin kamppailuihin.

Retorisesti taitavassa mutta myös mahtipontisessa sunnuntaisessa päätöspuheessaan Ranskan vasemmistopuolueen perustaja ja europarlamentaarikko Jean-Luc Mélenchon korosti uuden liikkeen avoimuutta kaikille. Rivien välistä oli kuultavissa myös kitkeryyttä Kreikan entistä valtiovarainministeriä kohtaan. Mélenchon itse on kääntynyt EU-kriitikoksi, joka nykyään haluaa purkaa unionin valtaoikeuksia. Mélenchon ei enää usko unionin voivan muuttua.

Mitä suunnitelma B käytännössä tarkoittaisi Suomelle? Vaikka esimerkiksi Kreikka joutuisi eroamaan eurosta, yhteisvaluutta ei loppuisi siihen. Oskar Lafontainen ja monien panelistien puheenvuoroissa ideana oli palata 1980-luvun eurooppalaiseen rahajärjestelmään tai vielä aiempaan Bretton Woods -järjestelmään. Eksoottisempiakin ehdotuksia kuultiin, esimerkiksi rinnakkaisvaluutoista ja laskennallisista valuutoista, jotka säilyttäisivät euron.

Yhden vahvimmista puheenvuoroista suunnitelma B:n puolesta piti Kostas Lapavitsas, joka on Lontoossa toimiva kreikkalainen taloustieteen professori. Hän argumentoi lauantaisessa paneelissa paitsi eurosta lähdön niin myös ”edistyksellisen nationalismin” puolesta.

Syyskuussa 2015 Lapavitsas julkaisi Heiner Flassbeckin kanssa pienen kirjan Against the Troika. Se on yksinkertaisesti ja selkokielisesti argumentoitu jälki-keynesiläinen leikkauspolitiikan ja EMU:n kritiikki, jonka talousoppien kanssa olen pitkälti samaa mieltä.

Nationalistinen johtopäätös seuraa ennemminkin Lapavitsaksen poliittisesta analyysista. EU on näyttänyt karvansa: se tulee pakottamaan kaikki toisinajattelevat hallitukset uusliberalismin pakkoruotuun.

Kuitenkaan mikään vasemmiston taaksepäin katsovista – ja siten konservatiivisista – ehdotuksista ei peruisi globalisaatiota. Ne voimat ja mekanismit, jotka johtivat Ruotsin palkansaajarahastohankkeen kaatumiseen 1970-luvulla tai François Mitterrandin sosialistisen projektin epäonnistumiseen 1980-luvulla ovat edelleen olemassa ja vieläpä aiempaa vahvempina.

Sama pätee niihin voimiin, jotka olivat kaataa Euroopan rahajärjestelmän 1990-luvun alussa. Konservatiivinen kaipaus menneeseen ”kultakauteen” ei myöskään riitä nostamaan vasemmistoa nousuun.

Pääongelma on ristiriita alueellisen valtion ja maailmantalouden välillä. Pääoma liikkuu globaalisti. Yksittäiset valtiotoimijat tarkastelevat asioita aina omasta rajoittuneesta näkökulmastaan ja siksi sortuvat usein koostumuksen virhepäätelmään. Virhepäätelmä johtuu yleensä siitä, että oletetaan sen, mikä on mahdollista yhdelle, olevan mahdollista kaikille tai ainakin monille toimijoille samanaikaisesti.

Valtioiden talouspolitiikat ovat usein keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi jos valtiot koettavat yhtäaikaisesti siirtää talousongelmiaan ulkomaille lisäämällä viennin määrää suhteessa tuontiin, ja varsinkin jos ne vielä turvautuvat sisäiseen devalvaatioon, lopputulos on kaikkien kannalta huono, koska kokonaiskysyntä ja kokonaisvientimarkkinat pienenevät.

Kohtalomme punoutuvat peruuttamattomasti toisiinsa. Siksi pelkkä yritys palata ”edistykselliseen kansalliseen ajatteluun” tai johonkin viime vuosikymmenien järjestelyyn ei riitä kestävän ratkaisun pohjaksi.

Vasemmiston aporiaan on kuitenkin olemassa vastaus. Tarvitaan varasuunnitelma, mutta paluu kansalliseen ei voi olla kuin taktinen uhka ja mahdollisuus, ei päämäärä itsessään. Vaatimalla kansanäänestyksiä eurosta on mahdollista politisoida nykyistä EMUa. Edellytyksenä on, että mahdollisuus erota eurosta on todellinen.

Pariisissa esimerkiksi Die Linken europarlamentaarikko ja yksi alkuperäisen manifestin allekirjoittajista Fabio De Masi todensi, että eurosta eroaminen ei yksin ratkaisisi useimpia talouspolitiikan tai demokratian ongelmia. Vasemmiston kokonaisvision pitää olla paljon laajempi ja kauaskantoisempi.

EU on moniulotteisessa kriisissä. Kysymys euron tulevaisuudesta on kriisin ytimessä, vaikkakaan ei sen ainoa syy. Esimerkiksi EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin kymmenen päivän takainen puhe oli synkkä ja oikeastaan jo ennakoi EU:n hajaantumista. Kriisitietoisuus ei kuitenkaan ole ainakaan vielä johtanut oppimiseen, vaan komissio jatkaa yhä vain samoilla resepteillä.

Suomen vasemmistolla on nyt enemmän kuin koskaan syytä osallistua euron ja unionin tulevaisuudesta käytäviin keskusteluihin ja kamppailuihin. Prosessi jatkuu. Seuraava suuri Plan B -tapahtuma on jo kuukauden kuluttua Madridissa. Siitä eteenpäin huippukokouksia on noin puolen vuoden välein.

Kirjoittaja on maailman-politiikan professori ja puoluehallituksen jäsen.