Kehitysyhteistyöstä on puhuttu viime aikoina paljon, lähinnä koska hallituksen linja herättää pöyristystä. Määrärahoja laskettiin huomattavasti ja myös niin lyhyellä aikajänteellä, että jo leikkausten tekemisen tapa tuhoaa kehitysyhteistyön tuloksia. Suomi siirtyi kauas Pohjoismaisesta viitekehyksestään.
Tällaisessa tilanteessa on houkuttelevaa nähdä kehityspolitiikka suurena kamppailuna määrärahoista, ja vastaavasti voi tuntua kohtuuttomalta sanoa, että määrärahojen taso olisi menettämässä merkitystään kehityspolitiikassa. On kuitenkin tärkeä nähdä, etteivät tulevaisuuden kehityspolitiikan ydinkysymykset palaudu rahaan tai edes sen kohdentamiseen.
On tärkeä nähdä, etteivät tulevaisuuden kehityspolitiikan ydinkysymykset palaudu rahaan tai edes sen kohdentamiseen.
Kehityspolitiikassa on ollut viime aikoina nähtävissä kaksi suurempaa muutosta. Ensimmäinen on huomattava muutos kansainvälisessä toimintaympäristössä ja köyhyyden maantieteessä. Toinen on ”yksityisen sektorin yhteistyön” esiinmarssi – etevästi lobattu pyrkimys priorisoida kehitysyhteistyössä yrityksiä.
Useat kehitysmaat kasvattavat talouttaan valtavaa vauhtia. Nopeimmin kasvavia talouksia maailmassa (ennuste kasvun keskiarvosta vuosille 2014-17) ovat Etiopia, Turkmenistan, Kongon demokraattinen tasavalta, Burma, Uzbekistan ja Norsunluurannikko. Kiina ei enää edes mahdu tähän joukkoon.
Kovimpien kasvulukujen pääasiallisia selityksiä ovat luonnonvarabuumi ja autoritäärisesti johdettujen valtioiden kyky tehdä jätti-investointeja.
Samaan aikaan eriarvoisuus maiden sisällä kasvaa lähes kaikkialla, eikä tosiasiallinen demokratisoituminen ole edennyt lainkaan samaa vauhtia talouden kasvun kanssa, jos ollenkaan. Yleisesti siis ”kiinniottokehitystä” tapahtuu – kuilu kehitysmaiden ja rikkaiden maiden välillä kapenee valtiotasolla – mutta tosiasiallinen eriarvoisuus säilyy tai syvenee.
Enemmistö maailman äärimmäisen köyhistä ihmisistä asuu jo nyt keskituloisiksi luokitelluissa maissa vähiten kehittyneiden maiden sijaan. He eivät kärsi maansa yleisestä köyhyydestä, vaan nimenomaan eriarvoisuudesta.
Samaan aikaan ekologinen kriisi käy niin vakavaksi, ettei kehityspolitiikka tarkoita oikein mitään ilman ympäristön kontekstia. Globaalin kehityspolitiikan kentällä 2015 päättyneen vuosituhattavoite-kauden jälkeen myös tavoitteiden fokus on muuttumassa. 15 vuoden ajan tavoitteet viritettiin absoluuttisen tuloköyhyyden vähentämisen mukaan, nyt ne on määritelty laajemmin, tarkoituksena huomioida ympäristön kestävyys ja suhteellinen köyhyys.
Ongelma on vaan siinä, ettei kehityspoliittinen apparaatti osaa ainakaan vielä suunnistaa tällaisten uusien koordinaattien mukaan, joten on aito vaara että ne jäävät tyhjiksi retorisiksi heitoiksi.
Vallitsevassa tilanteessa on oikeastaan kahdenlaisia mahdollisia kehityskuluja. Joko kehityspolitiikassa tunnustetaan eriarvoisuuden vastustamisen ja ekologisen kestävyyden merkitys ja liikutaan lähemmäksi yleistä globaalia sosiaali- ja ympäristöpolitiikkaa, tai siinä järkeillään, että köyhien maiden BKT:n kasvaessa on parasta painottaa ”yksityisen sektorin yhteistyötä”.
Ensimmäinen vaihtoehto merkitsee tietysti ajattelutavan muutosta. Köyhyyden maantieteen muutos on jatkuvasti laajentanut ymmärrystä siitä, että köyhiin maihin keskittyviin interventioihin painottuva kehityspolitiikka ei riitä. Olennaista olisi tukea sosiaaliturvajärjestelmien ja universaalien palveluiden kehitystä maissa, joissa periaatteessa on kohtuullisesti resursseja, mutta hirvittävät tuloerot.
Jos ”suomalainen lisäarvo” tai ”huippuosaaminen” merkitsevät mitään, merkitys liittyy tällaisiin kysymyksiin. Osoittaa huonoa ymmärrystä, että maa jossa on keksitty vaikkapa neuvolajärjestelmä, paukuttelee henkseleitään globaalipolitiikan kentällä lähinnä insinööriosaamisestaan. Myös sosiaalipolitiikan uusia innovaatiota, kuten perustuloa, tulisi testata kärkijoukossa myös siksi, että kokemuksilla on laajempaa merkitystä myös uusia tulonsiirtojärjestelmiä suunnitteleville valtioille.
Laajemmin ymmärretyn kehityspolitiikan ydinkysymys on, miten johdonmukaisesti sen agendaa pystytään edistämään eri kentillä. ”Kehityspoliittisesta johdonmukaisuudesta” on puhuttu lähes kyllästymiseen asti, mutta käsitteen implikoima politiikka on vasta nyt kovien haasteiden edessä. Kehityspoliittinen johdonmukaisuus edellyttäisi johdonmukaista työtä veroparatiiseja ja muita varjotalouden ilmentymiä vastaan, suuryritysten mielivallan vastustamista resurssikirousvaltioissa sekä nopeaa toimintaa ekologisesti kestävän globaalin talouden puolesta. Mikään näistä, sen enempää kuin tulonjakoon puuttuminenkaan, ei juuri edisty perinteisen kehityspolitiikan mandaatin rajoissa.
Suomessa on nyt tartuttu toiseen vaihtoehtoon eli yritysvetoiseen malliin. Kehityspolitiikka perustuu tällöin aivan toisenlaiseen luentaan toiminnan ideasta. Tuo luenta kuuluu suurin piirtein seuraavasti. Kehityksen ainoa olennainen mittari on bruttokansantuote, eikä tuloeroilla ole kummemmin väliä. Kehitysmaat nousevat köyhyydestä yksi kerrallaan, ja kun kehitysmaat ovat saavuttaneet riittävän tason, kehityspolitiikasta voidaan siirtyä seuraavalle askelmalle eli kaupalliseen yhteistyöhön. Kaupallisen yhteistyön ytimessä ovat erilaiset yritysten yhteishankkeet. Ne ovat luonnollisesti molemmin puolin hyödyllisiä, minkä takia kehitysmaiden yksityissektorin kehittäminen voidaan aivan hyvin hoitaa myös tukemalla kotimaisia yrityksiä.
Kehityspolitiikan suuri kysymys on tämä: kumpi luenta koko toiminnan ideasta pääsee niskan päälle?
Määrärahojen taso on pienempi kysymys, vaikkei toki merkityksetön. Määrärahakysymyksen merkitystä korostaa toki se, että rahoituksen priorisointi näkyy myös jonkinlaisena vipuvartena: kun apu suuntautuu poispäin kehityspoliittisesti suuntautuneilta järjestöiltä ja vaikkapa akateemisesta kehitystutkimuksesta, kehityspolitiikan suurta linjaa suunnataan samalla uudella tavalla.
”Yksityisen sektorin yhteistyössä” on myös samalla aina kyse yksityissektorin edunvalvonnasta. Viime vuosien kehityspoliittisessa vaikuttamisessa iso kysymys on ollut se, saadaanko tehtyä kirjauksia siitä, että yrityksillä tulisi olla sitovia ja vahvempia kuin omaan ilmoitukseen perustuvia velvollisuuksia raportoinnissa (veronkierron vastustamiseksi) ja yleisessä yhteiskuntavastuussa globaalissa etelässä. Tämän vastustaminen eli vapaaehtoisuus yhteiskuntavastuukysymyksissä on EK:lle huomattavasti tärkeämpi tavoite kuin Finnfundin saama pääomankorotus, ja kehityspolitiikan potentiaalinen laajentuminen onkin lisännyt EK:n aktiivisuutta.
Kehityspolitiikka varmasti politisoituu tulevaisuudessa voimakkaammin. Peruskysymys on se, tuleeko kehityspolitiikasta globaalin sosiaali- ja ympäristöpolitiikan näköistä vai yritysten edunvalvonnan näköistä. Mahdollisuudet edelliseen ovat paremmat, jos ymmärrämme, että kehityspolitiikassa ei ole ensi sijassa kyse 0,7-tavoitteesta ja hankkeiden laadusta – vaikka toki myös niistä.
Kirjoittaja on toiminut Vasemmistoliiton edustajana Kehityspoliittisessa toimikunnassa 2009–2015.