Ilkka Solanterä

Koska tämä jää viimeiseksi jutukseni Kansan Uutisissa, käsittelen muun muassa erästä mieliaiheistani eli sieniä. Näin siitä huolimatta, että maailmankirjat ovat taas hiukan sekaisin ja joulu jo ovella.

Sekasienistä tehty salaatti kuuluu tietysti hyvin varustettuun joulupöytään ja mikä estää tekemästä joulukinkulle vaikka herkkutattikastiketta? Sienet ovat siis aina ajankohtaisia ja minulle nyt erityisesti siksi, että viimeinen kausi täällä Vuosaaren Uutelan metsissä oli kehnoin ainakin viiteentoista vuoteen.

Herkkutatteja en löytänyt kuin pariin kastikkeeseen. Mistä tämä oikein saattoi johtua? Tätä pyrin selvittämään, kun sain käsiini juuri ilmestyneen norjalaista alkuperää olevan Pål Karlsenin Suuren herkkutattikirjan (Minerva 2015). Siis yksi kirja pelkästään herkkutateista, joita maapallolta tosin löytyy monia kymmeniä eri lajeja.

Euroopasta norjalaisen kirjan mukaan löytyy vain neljä herkkutattilajia, eikä yhtä niistä ole tavattu lainkaan Suomesta, eikä sillä ole edes suomenkielistä nimeä. Meikäläiset herkkutatit ovat siis tavallinen herkkutatti, männyn herkkutatti ja tammenherkkutatti.

Vanhana toimittajana tiedän kiperien kokemusten opettamana, että yhteen lähteeseen ei ole luottaminen. Siksi kaivoinkin esiin myös Mauri Korhosen sienioppaan Tunnista sieni (Otava 2005), koska muistelin lajeja olevan enemmän.

Korhoselta löytyikin heti myös koivunherkkutatti, joka on ”hyvin yleinen koko maassa, kenties yleisin herkkutattilajimme”. Korhonen kuitenkin myöntää koivunherkkutatin olevan huonosti tunnettu laji, mutta vakuuttaa sen maistuvan yhtä herkulliselta kuin muutkin sukulaisensa.

On aivan normaalia, että eri maissa julkaistut sienikirjat poikkeavat toisistaan. Esimerkiksi Ruotsin sienioppaat eivät esittele rouskuja paria poikkeusta lukuun ottamatta, koska näitä suomalaismetrien herkkuja ei pidetä siellä lainkaan syötävinä.

Mutta palataan herkkutatteihin, jotka olivat jo muinaisten roomalaisten mieleen. Niillä nähtiin olevan muitakin kuin makuominaisuuksia. Plinius kirjoittikin:

”Kuivattu herkkutatti on hyvä apu suoliston vuotoon ja peräaukon kasvaimiin, joita se ensin vähentää ja myöhemmin myös poistaa kokonaan.

Se häivyttää myös pisamia ja muita virheitä naisten kasvoista. Lisäksi se auttaa kipeisiin silmiin parantavana voiteena. Veteen sekoitettuna sitä voi käyttää salvana märkiviin haavoihin ja koiranpuremiin.”

Siis tällaisia ihmesieniä kasvaa normaaleina vuosina maamme metsissä niin runsaasti, että niitä viedään Italiaan, jossa herkkutatteja arvostetaan kaikkein eniten. Karlsenin kirjan mukaan saapasmaan kansalaiset ovat valmiit uhmaamaan kuolemaan päästäkseen herkkutatin jumalaiseen makuun:

”Vuosi 2010 oli erityisen paha – elokuussa kuoli 18 ihmistä kymmenen päivän aikana. Sienivuosi oli erityisen hyvä, sillä kesä oli ollut erityisen lämmin ja sateinen, ja ihmiset kiiruhtivat sieneen varmistaakseen oman osansa saaliista.”

Suuri herkkutattikirja tarjoaa runsaasti mielenkiintoista tietoa kohteestaan, mutta ei kunnon vastausta minua kiinnostaneeseen kysymykseen, miksi herkkutatteja joskus putkahtaa esiin runsaasti ja joskus taas ei juuri lainkaan niin, että pelkät sateet ja ilman lämpötilat eivät riitä selityksiksi.

Karlsenin mukaan herkkutatin maan alla olevan sienirihmaston sielunelämä on monimutkainen ja suorastaan mystinen juttu. Siitä kertoo sekin, että maailmassa jo pitkään viljelty noin sataa sienilajia, mutta herkkutatin viljely ei ole onnistunut monista pontevista yrityksistä huolimatta vieläkään.

Myös Venäjällä rakastetaan herkkutatteja, mutta sillä ei liene paljonkaan tekemistä sen kanssa, että presidentti Vladimir Putin on lähettänyt ilmavoimansa esittelemään tehokkuuttaan Syyriaan. Ja komealtahan ne pommitukset televisiossa näyttävät, joskin kuvat on suunnattu enemmän kotimaiseen katseluun kuin kansainväliseen levitykseen.

Muutamat takaiskut lienevät hivenen haitanneen venäläistä sohvaperunaa iloitsemasta täysillä maansa ilmavoimien uusista voitoista. Pommien ja ohjusten räiskeessä monelta lienee unohtunut kuitenkin se, että Venäjällä ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen valmistunut yhtään täysin uudentyyppistä sotilaskonetta. On jouduttu vain kohentelemaan 1970-luvulla suunniteltuja Neuvostoliiton hävittäjiä ja pommittajia.

Tässä kohtaa Venäjän trollit rääkäisevät, että onhan meillä maailman paras uusi hävittäjä Suhoi T-50 PAK, joka päihittää jopa amerikkalaisten ylpeyden F-22 Raptorin. T-50 -konetta on Venäjällä viime vuosina ylitetty aina Putinia myöten, mutta totuus ei ole niin ruusuinen kuin uhotaan.

Juuri ilmestynyt Pentti Perttulan kirja Nykyaikainen ilmasodankäynti (Minerva 2015) kertoo T-50 hävittäjän nykytilasta. Konetyypistä on valmistunut kuusi prototyyppiä, joista yksi on ollut vuoden alusta Venäjän ilmavoimien kirjanpidossa. T-50 on USA:n Raptorin lailla niin sanottu viidennen sukupolvena hävittäjä. Sitä tilattiin 52 kappaletta, mutta tilausmäärä on pudotettu tusinaan.

”On selvää. että mitään merkittävää puolustuskykyä ei tällä konemäärällä saavuteta”, kirjoittaa Perttula.

T-50:n kehittely on ollut venäläiseen tapaan tiukasti salaista, eikä ongelmista ole kerrottu. Mutta niistä on vuotanut tietoa nurkan takaa. Intia on mukana samassa koneprojektissa ja intialaiset ovat kertoneet, että T-50:n intialaisessa versiossa oli alitehoiset moottorit, riittämätön tutka ja kehnot häiveominaisuudet.

Intialaiset ovat kiukustuneet venäläisten salailuun yhteisessä projektissa ja ovat jo puolittaneet oman T-50-version tilauksen. Perttula kirjoittaa:

”Jos Intia vetää rahoituksensa pois T-50 -ohjelmasta, se saattaa tietää ohjelman loppua.”

Putinin mahtavan varusteluohjelman kärki saattaa olla murtumassa. Venäjän uuden PAK DA -pommikoneen rakennusohjelman alku on jo siirretty vuoteen 2023.

Vielä pahempaa saattaa olla edessä, sillä raakaöljyn hinta käväisi jo kolmenkymmenenkuuden dollarin kieppeillä barrelilta. Venäjän varusteluohjelma on mitoitettu vähintään sadan dollarin hintaan. Nyt jotkut asiantuntijat jo ennustavat barrelihinnan romahtavan alle kahteenkymmeneen dollariin, kun kulutus laskee ja Irak ja Iran lisäävät raakaöljyn tuotantoa.

Tulipa mielen sekin, että on kulunut jo 50 vuotta siitä, jolloin öljyn piti kokonaan loppua maapallolta arvostetun Rooman klubin mukaan.

Lopuksi haluan kiittää lukijoita saamastani runsasta palautteesta ja toivottaa kaikille hyvää joulua. Hiippailen keskittymään muihin kirjoitushommiini ja uutta sienikautta odottelemaan kiitollisena siitä, että minua on näin pitkään kestetty Kansan Uutisten palstoilla.