Raha on nykyisellään velkaa. Rahaa syntyy pääasiassa silloin, kun pankit myöntävät lainoja asiakkailleen. Rahanluontiin liittyy oikeastaan kaksi velkasuhdetta. Ensimmäinen on tietenkin laina (esimerkiksi asuntolaina), jonka velallinen joutuu aikanaan maksamaan takaisin korkojen kera. Kuitenkin myös pankkitilille ilmaantuvat numerot ovat velkaa. Se on pankin lupaus toimittaa käteistä pankkitilin haltijalle. Pankkitalletus on siis jo itsessään velkaa, mutta sen synnyttäminen edellyttää myös toista velkasuhdetta.

Ehkä helpoin tapa ymmärtää rahaa on kuvata sitä pyramidilla, jossa alemmalla tasolla aina luvataan ylemmän tason rahaa. Ylimpänä pyramidissa on käteinen, tämän alapuolella pankkitalletukset ja lopulta kaikki muut yksityiset velkasitoumukset. Muut yksityiset velkasitoumukset ovat lupauksia pankkitalletuksista. Ne ovat puolestaan lupauksia käteisestä, mutta mihin käteinen oikeuttaa.

Käteinen oli ennen lupaus kullasta tai muista arvometalleista, mutta nykyisin se ei oikeuta enää mihinkään. Vaikka setelit eivät olekaan enää itsessään velkaa, syntyvät ne kuitenkin pääosin lainanannon yhteydessä. Kolikot ovat ainoata rahaa, joka ei itsessään ole velkaa, eikä sen synnyttäminen vaadi lainaamista. Valtiot yksinkertaisesti painavat kolikot ja rikastuvat niiden nimellisarvon verran.

Nykyisin rahavaranto on käytännössä ”vuokrattu” pankeilta, joten joudumme yhteiskuntana maksamaan rahan käytöstä vuosittain korkoa pankeille.

Kaikesta rahasta kolikoita on kuitenkin häviävän pieni osa. Setelit ja kolikot yhteenlaskettuna muodostavat alle 10 prosenttia euroalueen rahavarannosta. Yli 90 prosenttia euroalueen rahasta on pankkien luomia talletuksia.

Riippumatta siitä, mihin tasoon rahapyramidissa keskitytään, on nykyisellä rahajärjestelmällä seurauksia. Ilmeisin seuraus on finanssikriisit kuten Suomen 90-luvun pankkikriisi ja tietenkin vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi, josta Eurooppa ei ole vieläkään toipunut. Vaikka nykyjärjestelmässä voidaan investointeja rahoittaa hyvin helposti ilman aiempia säästöjä, aiheuttaa pankkijärjestelmä myös finanssikriisejä ruokkimalla varallisuuskuplien kasvua luomalla rahaa esimerkiksi asuntokeinotteluun.

ILMOITUS

Nykyjärjestelmässä on myös selvä demokratiavaje. Pankit päättävät, mihin tarkoituksiin rahaa luodaan. Pankit luonnollisesti pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon voittoa omistajilleen, joten ne luovat rahaa tuottavimpiin, eivätkä yhteiskunnallisesti hyödyllisimpiin tarkoituksiin.

Lisäksi nykyisin rahavaranto on käytännössä ”vuokrattu” pankeilta, joten joudumme yhteiskuntana maksamaan rahan käytöstä vuosittain korkoa pankeille. Tämä lisää epätasa-arvoa, kun korkomaksut valuvat 90 prosentilta väestöstä rikkaimmalle 10 prosentille.

Tämä tulee myös kalliiksi veronmaksajille, koska valtio joutuu joka vuosi maksamaan velastaan korkoja noin pari miljardia euroa. Tämä on yhtä paljon kuin koko sisäministeriön hallinnonala sisältäen esimerkiksi poliisin, rajavartiolaitoksen, pelastuslaitoksen ja maahanmuuton.

Rahareformi tarjoaisi yhden ratkaisun näihin ongelmiin. Se siirtäisi rahanluontivallan kokonaan valtiolle. Rahareformi tekisi kaikesta rahasta kolikoiden kaltaista siinä mielessä, ettei raha itsessään ole lupaus enää mistään eikä sen synnyttäminen edellytä lainaamista. Ilman rahanluontioikeutta pankit eivät pystyisi samoissa määrin ruokkimaan keinottelua ja laskuttamaan rahavarannon ylläpidosta. Lisäksi rahareformi toisi helpotusta valtion rahoittamiseen.

Vasemmistoa tuntuu nykyään vaivaavan rohkeuden puute. Vielä 1930-luvulla jopa yhdysvaltalainen vasemmisto oli vaatimassa koko pankkijärjestelmän kansallistamista. Rahanluontioikeuden kansallistaminen esitettiinkin maltillisena vaihtoehtona. Se olisi pitänyt lainaustoiminnan suurimmaksi osaksi yksityisenä, mutta rahan liikkeellelaskusta olisi vastannut jatkossa ainoastaan valtio.

Vasemmiston alennustilasta kertoo osaltaan se, että nykyään rahanluontioikeuden kansallistaminenkin nähdään liian radikaalina jopa laitavasemmiston keskuudessa.

Islannissa rahareformiin on kuitenkin tartuttu jopa hallitustasolla. Aiemmin keväällä Islannin pääministeri Sigmundur Davíð Gunn-
laugsson tilasi raportin rahareformin vaikutuksista ja nyt ministeriöt selvittelevät rahareformin lainsäädännöllisiä vaatimuksia. Suomessa rahareformi saattaa olla poliittisesti epärealistinen, mutta keskuspankkitili kaikille ja elvyttävä kansalaisosinko olisivat toteutettavissa melko helposti nykyjärjestelmän puitteissa.

Eräänlainen kevytversio rahareformista olisi mahdollistaa keskuspankkiin tilin avaaminen kaikille eikä ainoastaan pankeille. Näin myös tavalliset ihmiset, yritykset ja muut yhteisöt pääsisivät käsiksi ”sähköiseen käteiseen” eli keskuspankkireserveihin. Koska nykyään ainoastaan pankeilla on pääsy keskuspankkireserveihin, niitä ei yleensä lueta mukaan kierrossa olevan rahan määrään.

Elvyttävä kansalaisosinko (QE4People) voisi puolestaan toimia vasemmistolaisena vaihtoehtona perinteiselle määrälliselle elvytykselle (quantitative easing, QE). Euroopan keskuspankki aloitti keväällä 2015 määrällisen elvytyksen, jossa se pumppaa finanssimarkkinoille uutta rahaa (keskuspankkireservejä) noin 1 100 miljardin euron edestä.

Joulukuussa 2015 ohjelmaa on päätetty pidentää ja laajentaa vielä 360 miljardilla eurolla. Näistä poikkeuksellisen mittavista operaatioista huolimatta euroalueen talous matelee ja kahden prosentin inflaatiotavoite siintää kaukana ulottumattomissa.

Elvyttävän kansalaisosingon idea on luoda uutta rahaa finanssimarkkinoiden sijaan suoraan euroalueen kansalaisille. Elvyttävä kansalaisosinko kasvattaisi ostovoimaa paljon suoremmin ja helpottaisi näin inflaatiotavoitteeseen pääsemistä. Nykyisen kokoisen määrällisen elvytyksen kohdentaminen suoraan ihmisille tarkoittaisi noin 4 300 euroa jokaiselle euroalueen kansalaiselle – mukaan lukien lapset ja eläkeläiset. Toteutettuna esimerkiksi puolentoista vuoden aikana tarkoittaisi se 240 euroa kuukaudessa ilmaista rahaa jokaiselle euroalueen kansalaiselle.

Esimerkiksi Britannian työväenpuolueen puheenjohtaja Jeremy Corbyn kannattaa elvyttävää kansalaisosinkoa. Tosin hänen versiossaan se suunnattaisiin infrastruktuurihankkeisiin. Ehkä Suomenkin vasemmiston olisi syytä ottaa kantaa uusiin ja progressiivisiin rahapolitiikan välineisiin.

Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa.