Tavallaan en haluaisi osallistua (onneksi) jo hieman laimenneeseen ”raiskauskeskusteluun” ollenkaan. On kyseenalaista yrittää keskustella näinkin vakavasta aiheesta niiden ehdoilla, joille toisten seksuaalinen itsemääräämisoikeus on pelkkä rasistisen propagandan väline.
Siksi voi olla virhe, että ylipäänsä kirjoitan tämän tekstin. Mutta virheitähän tekevät kaikki ja niistä selviää nykyisin valtiojohtokin ihan vain sanomalla ”sori”, joten se siitä. Mutta jos tämän tekstin kirjoittaminen onkin virhe, ei tämä kuitenkaan ole valhe.
Monille seksuaalista väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille viime viikkojen raiskauskeskustelu on ollut väkivaltaista luettavaa, kuultavaa ja nähtävää. Sanalla sanoen tuplatraumatisoivaa – tai triplat heille, jotka ovat joutuneet selostamaan heille tehtyä virkavallalle tai tuomioistuimille.
Oikeastihan keskustelua ei käyty raiskauksista. Siis esimerkiksi siitä, miten niitä voidaan estää (asennekasvatuksella) tai miten selviytyjiä parhaiten tuetaan (kysykää heiltä). Osa miehistä vain pillastui siitä, ettei heillä ole yksinoikeutta raiskaamiseen. Keskustelua käytiin omistusoikeudesta.
Edellinen on vahva väite ja pillastuttanee aimo joukon ukkoja lisää. Sen tueksi ei tarvitse kuitenkaan kuin katsoa, miten samaiset henkilöt reagoivat, kun ongelmasta puhuvat he, keitä se koskettaakin. No, tälläkin kertaa toivoivat – mitäpä muutakaan kuin – näiden henkilöiden tulevan raiskatuiksi.
Puhupa siinä sitten. Etuoikeutetuimpien on niin helppo omia mikä tahansa keskustelu. Julkisuus ei ole tasapuolista kaikille. Sama koskee kaikkia aiheita, joissa osapuolet ovat eriarvoisissa asemissa.
Näin yhden naisen näkökulmasta tätä keskustelua on käyty täysin käsittämättömällä ja epärelevantilla tasolla. Ja kirjoittaessani ”naisen näkökulmasta” en halua vähätellä miehiin enkä mihinkään sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa, vaan koska en itse voi muusta näkökulmasta kirjoittaa.
Miten raiskauksista sitten pitäisi puhua?
Jos kuitenkin kuunneltaisiin ensin. Nimimerkki Toiveikas toipuja kirjoitti Hesariin 26. kesäkuuta mielipidekirjoituksessaan Lynkkausmieliala ja sosiaalisessa mediassa raivoaminen lisäävät uhrin tuskaa seuraavasti:
”Älä traumatisoi raiskauksen kokenutta enää lisää, älä pakota häntä olemaan hiljaa kokemastaan. Älä kerro, miten traumatisoituneen pitäisi tuntea tai millaista hänen elämänsä nyt on. Älä vie häneltä yhtään enempää itsemääräämisoikeutta. Äläkä missään tapauksessa vie häneltä toivoa: raiskauksesta voi toipua, eikä sen pidä antaa määrittää ihmistä tai kenenkään elämää.”
Kirjoittaja toivottiin raiskattavaksi uudelleen. Itse tulen saamaan tämän kommentin johdosta helvetisti uhkauksia ja mitä absurdeimpia solvauksia, joissa toivotaan samaa.
On siinä meillä Keskustelua oikein isolla K:lla.