Jo ilmastokokouksia edeltäneessä Rio de Janeiron ympäristökokouksessa 1992 hyväksyttiin periaatteessa se, että teollisuusmaiden pitäisi rahallisesti tukea kehitysmaiden ilmastotoimia.
Periaate on kulkenut siitä eteenpäin mukana, mutta vasta Kööpenhaminassa 2009 kehittyneet maat asettivat konkreettisen tavoitteen: ilmastorahoitus nostettaisiin vuoteen 2020 mennessä 100 miljardiin dollariin vuositasolla.
Kyse on siis lupauksesta, ei velvoitteesta.
Kehitysyhteistyö- rahoja on nimetty uudelleen ilmastorahoiksi.
Teollisuusmaiden järjestön OECD:n lokakuussa julkaiseman laskelman mukaan tavoitetta kohti on edetty hyvin: vuonna 2013 ilmastorahoitus oli 52 miljardia dollaria ja viime vuonna 62 miljardia.
Kehitysmaat ovat vaatineet, että jatkon takaamiseksi olisi asetettava välitavoitteita. Pitäisi pyrkiä 70 miljardiin viimeistään vuonna 2016 ja 85 miljardiin vuoteen 2018 mennessä.
Kehittyneet maat eivät ole suostuneet välitavoitteiden asettamiseen. Ne ovat sen sijaan luvanneet tehostaa rahoitusta koskevaa raportointiaan.
Sitova rahoitusvelvoite?
Pariisissa tähdätään uuteen ilmastosopimukseen, joka astuisi voimaan vuonna 2020. Kiista välitavoitteista koskee siis tätä edeltävää aikaa, mutta se vaikuttaa ilmapiiriin neuvoteltaessa uudesta sopimuksesta.
Toinen kiista koskee aikaa jälkeen vuoden 2020. Kehitysmaat ja monet kansalaisjärjestöt haluaisivat, että Pariisissa sovittaisiin sitovasti tulevaisuuden ilmastorahoituksesta, jonka tasoa nostettaisiin.
Tämän on veikattu jäävän Pariisissa loppusuoran kaupankäynnin kohteeksi. Le Monde -lehti kirjoitti viime viikolla, että ranskalaisdiplomaattien mukaan olisi löytymässä yhteisymmärrys, jonka mukaan 100 miljardia on ensi vuosikymmenellä ”lattia, ei katto”.
Kehitysmaita ilmastoneuvotteluissa edustava G77-ryhmä syyttää kehittyneitä maita siitä, että nämä pyrkivät ratkaisemaan rahoituskysymykset sopimuksen ulkopuolella, mikä heikentää kehitysmaiden asemaa.
G77-ryhmää johtava eteläafrikkalainen Nozipho Mxakato-Diseko sanoi Bonnissa lokakuussa, että sopimukseen on sisällytettävä sitova rahoitusvelvoite, ”muuten meidät jätetään hyväntekeväisyyden oikkujen varaan”.
Kehitysmaiden mukaan kehittyneet maat pyrkivät siirtämään rahoitusta mahdollisimman paljon Maailmanpankin kautta kulkevaksi. Siinä kehitysmaiden äänivalta on heikko.
Kirjavat ilmastorahat
Ehkä vielä suurempi ongelma kuin tarkat rahasummat on se, mitä kaikkea ilmastorahoitukseen lasketaan mukaan. Kööpenhaminassa periaatteet muotoiltiin väljästi, ja ilmastorahoitus onkin hyvin monimutkainen vyyhti.
Rahoitukseen voidaan laskea kahdenvälistä ja monenkeskistä rahaa, sekä rahaa, joka menee vain osittain ilmastotarkoituksiin.
Erityisen epäoikeudenmukaisena kehitysmaat pitävät sitä, että mukaan saa laskea lainat, joten ilmastotuki voi entisestään lisätä köyhien maiden velkataakkaa.
Ilmastorahoituksen varsinaiseen mekanismiin kuuluu neljä rahastoa, joista Kööpenhaminan päätöksellä perustetun Green Climate Fundin (GCF) on määrä tulla ilmastohankkeiden päärahoittaja. Siihen on kuitenkin saatu kasaan vasta 6 miljardia dollaria.
Valtaosa ilmastorahoituksesta kulkeekin edelleen näiden rahastojen ulkopuolella.
Kööpenhaminassa sovittiin, että ilmastotuen pitäisi olla ”uutta” rahaa. Käytännössä kuitenkin monissa maissa – kuten Suomessa – kehitysyhteistyörahaa on siirretty uuden nimilapun alle ilmastorahaksi.
Fossiilisten polttoaineiden tukiaisiin käytetään yhä moninkertainen summa verrattuna kaikkeen ilmastorahoitukseen.
Pelkästään suurimpien maiden G20-ryhmän valtioiden lasketaan tukevan öljy-, kaasu- ja hiilitaloutta 450 miljardilla dollarilla vuosittain. Maailmanpankki tukee puolitoistakertaisesti fossiilisia polttoaineita verrattuna uusiutuvaan energiaan.
Suomi ei ole ilmastorahoituksessa mallioppilas. Useat Euroopan maat ovat luvanneet kaksinkertaistaa ilmastorahoituksen lähivuosina. Juha Sipilän hallitus on vain luvannut pitää kiinni vanhoista sitoumuksista. Lisäksi se aikoo siirtää päästökauppatulot pois ilmastorahoituksesta.
Niukasti sopeutumiseen
Ei ole myöskään ongelmatonta, mihin rahaa käytetään.
On perusteltua ohjata rahaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Mitä enemmän tehdään nopeasti, sitä halvemmalla selvitään pitkällä aikavälillä.
Mutta koska ilmastonmuutosta ei millään keinolla voi enää kokonaan pysäyttää, tarvitaan rahaa myös ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Oxfam on laskenut, että sopeutumiseen on ohjattu vain 16 prosenttia ilmastorahoista.
Tuki sopeutumiseen on elintärkeää köyhimmille maille sekä erityisen haavoittuvassa asemassa oleville maille kuten matalille saarivaltioille. Näihin tarkoituksiin on myös erityisen vaikea saada yksityistä rahaa.