All Over Press/REX/Riccardo Savi

Keskustelu vihapuheesta osoittaa, että aiemmin neutraaleina pidetyistä rakenteista on tullut poliittisia ja kiistanalaisia.

Vihapuhe on samalla tavalla ongelmallinen käsite kuin suvaitsevaisuus tai monikulttuurisuus. Kaikki kolme ovat hyvän puolella pahaa vastaan. Samalla käsitteet ovat niin epämääräisiä, että ne sekoittavat enemmän kuin selventävät.

Suvaitsevaisuuden perusongelma on, että se latistaa kaikki valtasuhteet samalle suvaitsemisen tasolle, ikään kuin yhteiskunnallisten ryhmien välisissä suhteissa olisi kyse juuston maistelusta. Käsite myös antaa määrittelyvallan suvaitsijalle sen sijaan, että huomioisi suvaitsemisen kohteen kokemukset.

Monikulttuurisuus puolestaan olettaa, että on olemassa ehjiä ja toisistaan erillisiä kulttuureja. Vihapuheessa ongelmaksi taas nostetaan yhteiskunnallisen tilan sijaan yksilön psykologinen tila, siis vihaaminen, sekä tästä tilasta puhuminen.

Eikö syrjäytetyillä ryhmillä ole oikeutta vihaan?

Kun vihapuhe yhdistetään suvaitsemisen ja monikulttuurisuuden käsitteisiin, tuloksena on täydellinen sekasotku. Jokainen liberaalista perussuomalaiseen voi vetää vyyhtiä sopivasta kulmasta ja väittää, että vastapuoli on suvaitsematon vihapuhuja.

Nimenomaan vihapuheen käsite onkin Suomessa jätetty vapaaksi erilaisille tulkinnoille, todetaan oikeusoppineiden ja viestinnäntutkijoiden artikkelikokoelmassa Vihapuhe Suomessa.

ILMOITUS

Voiko hallitusohjelma olla vihapuhetta?

Vihapuheen käsite on noussut julkiseen keskusteluun muun muassa äärioikeiston nousun, rasisminvastaisen toiminnan, vuoden 2011 Utøyan joukkomurhan ja sananvapauskysymysten vuoksi.

Julkinen kielenkäyttö on koventunut erityisesti netissä, selviää poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksen ennakkotiedoista. Vuonna 2014 poliisi kirjasi 822 viharikosepäilyä, joista 103 oli nettiin liittymiä. Näistä suurin osa tapahtui Facebookissa.

Juridinen näkökulma, jota sekä poliisin tilastot että Vihapuhe Suomessa -kirja edustavat, jättää kuitenkin paljon kysymyksiä auki.

Vihapuheen käsite siirtää yhteiskunnallisen ongelman yksilön tunnetilaan. Onko ongelmana juuri viha? Mitä, jos jostakin vähemmistöstä puhutaan halveksuvasti, mutta puhe ei ole vihaista?

Onko vihapuhetta, että kokoomuksen Juhana Vartiainen vertaa työttömiä rikkaruohoihin? Vartiainen selitti lokakuussa 2014 kirjoittamaansa tviittiä sanomalla, että kyseessä oli vertaus työmarkkinoiden prosessista. Voisiko rasistinen puhuja päästä vastuusta samanlaisella selityksellä?

Entä pankkiiri Björn Wahlroosin puheet siitä, että köyhien heikkenevän terveyden syynä ei ole tulonjako vaan yksilöiden piittaamattomuus. Onko Wahlroos köyhiä halveksuva vihapuhuja?

Voisiko sanoa, että Juha Sipilän hallitusohjelma on kokonaisuudessaan kätketysti ilmaistua vihapuhetta? Siinähän sanotaan rahan välityksellä, että lapset, opiskelijat, työttömät ja pienituloiset ovat vähemmän tärkeitä kuin varakkaat.

Yksilöihin ja tekoihin keskittyvä näkökulma vihapuheeseen sivuuttaa helposti myös sen, että vihapuhe toimii rakenteiden takia. Yksittäinen seksistinen heitto saa voimansa nimenomaan seksistisistä rakenteista ja perinteistä.

Jotain hyvääkin

Siinä, että vihapuhetta tunnistetaan entistä enemmän, on ainakin yksi hyvä puoli. Vihapuhe on väistämättä poliittista ja kiistanalaista. Kun asia tai ryhmä on vihapuheen kohteena, kyse ei ole enää itsestäänselvyydestä.

Suomessa pidettiin vielä 1980-luvulla neutraalina puhetta, joka on nykyään selkeästi rasistista tai seksististä vihapuhetta. Tämä tarkoittaa, että rasismi ja seksismi on kyseenalaistettu ainakin jollakin tasolla. Niiden ylläpitäminen ei enää ole neutraali teko.

Delhin joukkoraiskauksesta kertova dokumentti Intian tytär näyttää, millainen on maailma, jossa vihapuhetta ei tunnisteta. Haastateltavat miehet juttelevat leppoisasti ja ikään kuin faktana, millainen nainen ”ansaitsee” pahoinpitelyn ja raiskauksen. Asiaa ei viedä edes vihapuheen tasolle.

Oikeus puhua vihaisesti

Voi kysyä, eikö syrjäytetyillä ryhmillä ole oikeutta vihaan. Eikö rasistisesti kohdeltu turvapaikanhakija ole oikeutetusti vihainen?

Entä onko väärin, että köyhät vihaavat heiltä jatkuvasti leikkaavia varakkaita? Pitäisikö paheksua sitä vihaa, jota päättäjät ja toimittajat nostattavat vähemmistöjä koskevalla ylimielisyydellään?

Luultavasti vaikkapa Julma-Henrin vihapuheinen poliitikkoja ja porvareita ruoskiva räppi on parantanut monen yhteiskunnasta syrjäytetyn oloa paremmin kuin poliitikkojen veltot suvaitsevaisuuspuheet.

Riku Neuvonen (toim.): Vihapuhe Suomessa. Edita 2015. 313 sivua.