Johan Alén

Kreikkalainen demokratia on kielletty kolmesti. Uusin kriisi on vain yksi esimerkki Euroopan poliittisesta jääkaudesta.

2000-luvun alussa Jürgen Habermasin kaltaiset ajattelijat ylistivät Euroopan unionia uudeksi hallintomalliksi muulle maailmalle.

Unionin piti yhdistää nationalismin ja maailmansotien painolastia kantava maanosa demokratian, tietotalouden ja hyvinvoinnin keskukseksi. Oli hyvinvointivaltio, Lissabonin strategia ja ylevä kertomus kulttuurihistoriasta.

Talouskasvu mateli alle prosentissa ja eurooppalaista politiikkaa säestivät mielenosoitukset ja mellakat, mutta jotenkin EU sinnitteli viime vuosikymmenen.

Eurooppa poliittisena projektina on nyt määrittelyvaiheessa.

Sitten Yhdysvalloista alkanut talouskriisi levisi Eurooppaan. Se osoitti, että unioni on taloudellisesti ja poliittisesti rakennevikainen.

Seitsemän vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen Eurooppa rypee ongelmissa. Taloudellista nousua ei ole näkyvissä. Pitkään puhuttu demokratian kriisi on tänä vuonna ruumiillistunut salamyhkäisesti vedetyissä TTIP-neuvotteluissa, siirtolaisten massakuolemissa ja erityisesti Syrizan nujertamisessa.

ILMOITUS

”Hajoaminen lähempänä kuin koskaan”

Euroopan johtajat tuomitsivat kreikkalaisen demokratian lyttäämällä heinäkuun kansanäänestyksen, joka koski Kreikan lainaohjelman ehtoja.

Seuraavaksi Alexis Tsiprasin hallitus käveli oman kansanäänestyksensä yli hyväksymällä uuden tukipaketin, jonka ehdot ovat huonommat kuin äänestäjien hylkäämät ehdot.

Kolmannen kerran demokratian syntyalueena tunnettu Kreikka kyykytettiin uusimmalla lainatukipaketilla. Saksan ajamien ehtojen mukaan Kreikan hallituksen tulee kumota alkuvuodesta tehty lainsäädäntö. Lisäksi hallituksen täytyy hyväksyttää tulevat lakiesitykset troikalla ennen kuin ne viedään maan parlamenttiin.

Vaatimuksia on luonnehdittu kolonialistisiksi. Saksa peruuttaa eurooppalaisen politiikan edelliset 70 vuotta, kirjoittaa Guardianin entinen Saksan-kirjeenvaihtaja David Gow. Talousnobelisti Paul Krugman puhuu eurojohtajien ”hirviömäisestä itsepetoksesta”. ”Euroopan loppu”, otsikoi analyysinsa Pariisin yliopiston taloustieteen professori Cédric Durand.

– Kreikan kansallinen demokratia on saatettu viralta. Parlamentista on tehty pelkkä kumileimasin, sanoi akatemiaprofessori Kaarlo Tuori Ylen haastattelussa.

Kansainvälisen politiikan professori Jyrki Käkönen puolestaan arvioi Politiikasta-sivustolla, että koko Euroopan unioni on ajautunut reunalle. Hänen mukaansa Euroopan hajoaminen on lähempänä kuin koskaan vuoden 1957 Rooman sopimuksen jälkeen.

Jopa Habermas on pettynyt. Eurooppa on juuttunut poliittiseen ansaan, hän sanoo Guardianille antamassaan haastattelussa. Unionissa on jääty puolitiehen kansallisvaltioiden ja poliittisen liiton väliin.

Mikään yhteisö ei voi kestää tällaisia jännitteitä kovin pitkään, Habermas arvioi.

Pakko tehdä liikkeitä

Tarina Euroopan tuhosta on vanha. Tavallisesti sitä kertovat Oswald Spenglerin tai nykyajan äärioikeiston kaltaiset konservatiivit, jotka tulkitsevat rappion kulttuuriseksi.

Eurooppa on eräänlainen sairas vanhus, mutta kyse ei ole välttämättömyydestä vaan poliittisista päätöksistä, sanoo sosiologi Veikko Eranti. Poliittisen sosiologian ryhmässä Helsingin yliopistossa toimiva demokratiatutkija katsoo, että Eurooppa on itse vanhentanut itseään.

– Eurooppa poliittisena projektina on nyt määrittelyvaiheessa. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että on pakko tehdä liikkeitä.

Käynnissä olevat liikkeet ovat keskenään ristiriitaisia. Britanniassa on sekä konservatiivinen että orastava vasemmistolainen hanke unionista eroamiseksi.

Saksalaisilla on Wolfgang Schäublen ja Angela Merkelin johtama suunnitelma, jonka tarkoituksena on keskittää EU:n talouspoliittista valtaa ja säädellä euroalueen valtioiden käyttäytymisen rajoja.

Ranska oli Kreikka-neuvotteluissa lähtökohtaisesti eri linjoilla Saksan kanssa, mutta mukautui nopeasti Saksan tahtoon.

Podemoksen ja Syrizan kaltaiset vasemmistopuolueet pyrkivät edelleen rakentamaan parempaa toimintatilaa EU:n nykyisten instituutioiden sisällä. Unionin viralliset säädökset tekevät kuitenkin vasemmistolaisesta politiikasta eräällä tapaa laitonta sanktioilla ja sopeutusmekanismeilla.

– Selvää on, että jos maa on huonossa kunnossa, muu euroryhmä kävelee sen yli kuten haluaa. Kreikan itsemääräämisoikeutta on rajoitettu, ja sama voi koskea Italiaa, Espanjaa ja Irlantia, Eranti sanoo.

– Syrizalla on valtaa vain silloin, kun se tekee täsmälleen niin kuin euroryhmästä käsketään.

Oikeistopiireissä EU-demokratia käsitetään tällä hetkellä negatiivisesti, Eranti arvioi. Jos euromaiden enemmistö puuttuu kriisimaiden kansalliseen politiikkaan, oikeistossa se nähdään demokraattiseksi toiminnaksi, koska velkojamaiden hallitukset on valittu vaaleissa.

Vasemmistolta puuttuu voimaa

Kun Syriza voitti vaalit alkuvuonna, vasemmistossa levisi valtava innostus. Espanjan uusi vasemmistopuolue Podemos johti kannatuskyselyjä, ja vasemmistolaiset odottivat jännittyneinä Euroopan talouspolitiikan muutosta.

Syrizan neuvottelulinja epäonnistui ja puolue jäi yksin euroryhmässä. Samalla kun Syriza jakautuu ja pyörtää aikaisemman linjansa, Podemos putoaa Espanjan gallupeissa. Tammikuun 30 prosentin kannatuksesta on sulanut puolet pois.

– Usein vasemmiston kriisistä puhuttaessa mennään siihen, että vasemmistolta puuttuisi uusia ajatuksia. Viime viikkojen aikana käyty raivokas keskustelu ympäri Eurooppaa osoittaa, että vasemmistolta ei puutu ideoita, Eranti sanoo.

– Päinvastoin. Vasemmistolla oli selkeä idea siitä, mitä haettiin, ja valtavirran taloustieteen puitteissa argumentoitu poliittinen suunnitelma. Osalle suunnitelmasta vasemmisto sai jopa IMF:n hyväksynnän.

– Sillä ei vain ollut mitään merkitystä, koska vasemmistolla ei ollut tarpeeksi voimaa.

Vain vähän vitsaillen Eranti ehdottaa, että eurooppalaisen vasemmiston kannattaisi laittaa kaikki paukut Saksan seuraaviin vaaleihin.

– Jos Saksa kerran vetää euroa ja EU:ta, rationaalinen toimija päättää, että hoidetaan ensin vaalivoitto siellä ja katsotaan, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Moralismia mediasta

Suomalainen uutisointi europolitiikasta on omaa luokkaansa, Eranti ihmettelee.

– Siinä vaiheessa kun huomaa lukevansa mieluummin brittikonservatiivisen Telegraphin Kreikka-kirjoituksia kuin suomalaisen median uutisia, se pistää miettimään, että mitä täällä oikein tapahtuu.

– Kysymys on jakanut vahvasti sitoutumattomiakin kolumnisteja sen mukaan, ottaako kriisiin moraalisen vai analyyttisemman näkökulman. Suomessa on kirjoitettu paljon saksalaisesta ordoliberaalista moraalinäkökulmasta.

Lisäksi Suomessa perussuomalaiset ovat hallinneet mediakeskustelua taitavasti.

Eranti huomauttaa, että äärioikeisto menestyy lähinnä niissä maissa, jotka eivät ole varsinaisia kriisimaita, kuten Suomessa, Ranskassa ja Hollannissa. Niissä pelataan pelolla ja uhkilla.

Sen sijaan todellisissa kriisimaissa, kuten Kreikassa ja Espanjassa, äärioikeisto ei peloista huolimatta ole päässyt valtaan. Kreikan Kultainen aamunkoitto sai tammikuun vaaleissa vain noin kuusi prosenttia äänistä ja on sen jälkeen ollut hajalla.

Kun romahdus tapahtuu ja tilanne on todella päällä, äänestäjät ovat toistaiseksi luottaneet enemmän vasemmistoon.

Perusasiat kunnossa

Seuraava Euroopan tulevaisuutta määrittävä suurtapahtuma lienee Saksan ja Ranskan yritys nopeuttaa EU:n liittovaltiokehitystä.

Toinen merkittävä kehityskulku on Britanniassa käytävä keskustelu unionista eroamiseksi. Se huipentuu vuonna 2016 tai 2017 järjestettävään kansanäänestykseen EU-jäsenyydestä.

Vasemmistonkin pitäisi käydä oma EU-keskustelunsa juuri nyt, Eranti hoputtaa. Pitäisi kyetä muotoilemaan Euroopan instituutioita uusiksi ja saamaan valtaa.

– Ajatus siitä, että Euroopan nykyinen integraatio tapahtuisi työläisten oikeudet ja kansan hyvinvointi edellä, on jopa harhaisen vaikea ajatus.

– Toisaalta Euroopassa on moni perusinstituutio ja -asia kunnossa. Siihen, että Eurooppa olisi vanha ja hylätty, ei ole mitään hyvää syytä. Paitsi politiikka.