Pekka Pajuvirta

Talouspolitiikan rajaamisen lyhyt historia

1991 Suomessa otetaan käyttöön kehysbudjetointi. Valtion budjetti lokeroidaan lukittuihin osiin, joiden rajoja ei saa ylittää. Valtiovarainministeriön valta alkaa kasvaa.

1995 Paavo Lipposen hallitus sitoutuu muokkaamaan Suomen talouspolitiikan Euroopan talous- ja rahaliitto emuun sopivaksi. Hallitus jatkaa leikkauksia, vaikka lama on ohi.

1997 Vakaus- ja kasvusopimus allekirjoitetaan ja merkittävä osa talouspoliittisesta suvereniteetista luovutetaan pois. Euroalue saa yhteiset finanssipoliittiset raamit: valtiolla saa olla enintään 3 prosentin alijäämä ja 60 prosentin julkinen velka. Maat sitoutuvat raamin mukaiseen talouspolitiikkaan.

1998 Suomi päättää emuun liittymisestä. Rahapoliittinen suvereniteetti annetaan lopullisesti EKP:lle. Euro otetaan käyttöön tilivaluuttana vuonna 1999 ja laitetaan kiertoon 2002.

2010 Eurokriisi alkaa Kreikan I tukipaketin myötä. Taloudellista hallintaa aletaan keskittää EU:ssa lukuisilla sopimuksilla. Twopack- ja sixpack-sopimusten, euro plus -sopimuksen ja finanssipoliittisen sopimuksen tarkoituksena on lisätä Euroopan komission ohjaus- ja määräysvaltaa kansallisista budjeteista. Finanssipoliittisen hallinnan lisäksi päätetään Euroopan vakausmekanismin ja pankkiunionin perustamisesta.

ILMOITUS

2012 Jyrki Kataisen hallitus hyväksyy finanssipoliittisen sopimuksen, joka tulee voimaan 2013. Suomi sitoutuu 0,5 prosentin rakenteelliseen alijäämään ja velan leikkaamiseen viidellä prosentilla vuodessa. Sopimukseen kuuluvat automaattiset sopeutusmekanismit ja sanktiot sopimuksen rikkomisesta. EU-komission valta kasvaa, koska rakenteellisen alijäämän korjaaminen perustuu komission laskelmiin toteutuneesta alijäämästä ja arvioista potentiaalisesta BKT:sta.

2013 Hallitus hyväksyy rakennepoliittisen ohjelman, jossa on mukana päätös kuntatalouden ohjausjärjestelmästä. Tämä tarkoittaa, että vuonna 1991 kehitetty kehysbudjetointi ulotetaan myös kuntatalouteen.

2015 Juha Sipilän hallitusohjelmassa päätetään kuntatalouden lisäksi sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksen kehysmenettelystä.

2015 kesäkuu Saksan ja Ranskan talousministerit esittävät, että EU:n on otettava suurin askel historiassaan ja aloitettava euroalueen vetämä kehitys kohti liittovaltiota. Tämä tarkoittaisi muun muassa yhteistä budjettia ja verotuksen yhtenäistämistä.

Lähteet: Antti Ronkainen, valtioneuvosto, VATT, The Guardian.

Virkamiesvalta vähentää Suomen poliittista liikkumavaraa. Taustalla on EU:n talouspoliittinen kehitys, jonka hyväksyminen tuottaa jatkuvaa leikkauspainetta.

Mitä jokaisen pitäisi tietää talouspolitiikasta juuri nyt? Taloustutkija Antti Ronkainen Helsingin yliopistosta listaa seuraavat asiat.

Euroopan komissio, valtiovarainministeriö (VM) ja Suomen pankki ovat auktoriteetteja, jotka määrittävät Suomen talouden ”faktat”. Nämä faktat rajaavat poliittisen liikkumatilan.

– Poliitikkojen tehtäväksi jää lähinnä laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja myydä uudistukset kansalle.

Tilanne on seurausta EU:n talouspoliittisen ohjauksen hyväksymisestä. Vuonna 1991 aloitettu valtiontalouden kehysbudjetointi ollaan nyt ulottamassa kuntatalouteen sekä sosiaali- ja terveysrahoitukseen.

Varjohallitus ja tuomari

Ronkaisen mukaan valtiovarainministeriö on eräänlainen varjohallitus Suomessa.

Juha Sipilä otti valtiovarainministeriön arvion kymmenen miljardin kestävyysvajeesta suoraan hallitusneuvottelujen pohjaksi.

Hallitus hyväksyi myös valtiovarainministeriön keskeiset ehdotukset menoista sekä verotuksesta sellaisenaan: hallituskaudella kokonaisveroaste, kuntien tehtävät tai valtion menot eivät kasva. Samoin vaatimus äärimaltillisesta palkkaratkaisusta tulee VM:stä.

– Kokoomuksen Martti Hetemäen johtama valtionvarainministeriö käytännössä yksin määritti hallituksen talouspolitiikan suuren linjan, Ronkainen arvioi.

Väitöskirjaa keskuspankkien rahapolitiikasta finanssikriisin jälkeen tekevä Ronkainen sanoo, että valtiovarainministeriö näyttäytyy objektiivisena sihteerinä ja neutraalina taloustuomarina. Se päättää mielensä mukaan, kuka asiantuntijoista on oikeassa ja mikä talouslaskelma on väärässä.

Köydenvetoa vallasta

Valtiovarainministeriön valta alkoi kasvaa merkittävästi 1990-luvun alussa. Kun poliitikot eivät uskaltaneet ottaa kaikkea vastuuta leikkauksista, leikkaustarpeen luominen siirrettiin virkamiehille kehysbudjetoinnin muodossa. Budjetoinnissa päätetään rahankäytön kehykset neljän vuoden jaksoissa, johon ministeriöt joutuvat sopeuttamaan menonsa. Alhaiset kehykset luovat automaattisen leikkaustarpeen.

Seuraava askel virkamiesvallassa oli Suomen talouspolitiikan muokkaaminen sopivaksi Euroopan talous- ja rahaliittoon Emuun liittymistä varten.

Europolitiikan osana taloudellista valtaa on siirretty Brysseliin Euroopan komissiolle ja keskuspankille, joista tuli valtionvarainministeriön ohella Suomen taloutta ohjaavia toimijoita. Eurokriisin jälkeen komission määräysvaltaa on lisätty entisestään, kun kehysbudjetointi on haluttu ulottaa valtiontalouden lisäksi myös kunta- ja soterahoitukseen.

Koska Suomessa ei ole enää EU-kriittisiä puolueita, Ronkainen ennustaa, että taistelu Euroopan integraatiosta ja talouspolitiikan liikkumavarasta käydään komission ja valtiovarainministeriön välillä.

– Valtiovarainministeriö ei halua antaa komissiolle sitä valtaa, joka sillä nyt on. Komissio taas haluaa kaikki euroa käyttävät maat tiukemmin omaan liekaansa.

Esimakua kiistasta on jo saatu, kun VM:n Hetemäki arvosteli komission kasvuarvioita ”harhaisiksi”. Tämäkin on tosin tulkittavassa valtakamppailuksi, ei ideologiseksi erimielisyydeksi. Pohjimmiltaan komissio ja VM ovat talouspolitiikan keinoista samaa mieltä.

Ronkainen huomauttaa, että SDP ja vasemmistoliitto ovat olleet hyväksymässä Emu-kriteerit 1995, vakaus- ja kasvusopimuksen 1997, euroon liittymisen 1998 ja viimeisimpänä finanssipoliittisen sopimuksen 2012 sekä kuntien kehysbudjetoinnin 2013. Vasemmisto on siis itse kaventanut oman politiikkansa liikkumatilaa.

– Politiikan liikkumavaraa on rajattu yksittäisillä sopimuksilla, jotka on hyväksytty teknisinä muutoksina. Sopimusten kokonaisuus muodostaa kuitenkin rautahäkin, jossa vasemmistolla ei ole paljoakaan tilaa manöövereille.

Kestävyysvajeella sumutetaan

Ronkaisen mukaan Suomen talouspolitiikkaa ohjaa VM:n lanseeraama kestävyysvajeen käsite. Se on asetettu ongelmaksi, jota koko poliittinen kartta pyrkii ratkaisemaan.

– Kestävyysvaje tarkoittaa milloin mitäkin, välillä velkakestävyyttä ja välillä huoltosuhdetta. Arviot kestävyysvajeesta heittelevät valtavasti, mutta valtiovarainministeriö on lopulta se, joka sen määrittää.

Kestävyysvaje ei ole tieteellinen mittari, vaan yksinkertaisesti termi, jolla sanotaan, että rahat tulevat joskus tulevaisuudessa loppumaan tietyistä syistä. Esimerkiksi Sipilän esittämä yhteiskuntasopimus tuo esiin kestävyysvajeen poliittisuuden.

– Jos äärimaltillisesta palkkaratkaisusta ja sadan tunnin palkattomasta lisätyöstä ei sovita, hallitus leikkaa miljardin. Hallitus leikkaisi esimerkiksi opintotukea, eläkkeitä, lapsilisiä ja työttömyysturvaa sekä luopuisi vuorotteluvapaasta. Missä on laskettu, että nämä toimet vähentävät kestävyysvajetta saman verran?

Ronkaisen mielestä kyseessä on tyyppiesimerkki teknokraattisesta vallasta, jossa näennäisesti tieteellisillä laskelmilla oikeutetaan milloin palkkojen polkemiset, milloin sosiaalietuuksien leikkaamiset.

Mistä pitäisi puhua kestävyysvajeen sijaan?

– Politiikan fokus pitäisi siirtää julkisen talouden tasapainosta perusasioihin, kuten työllisyyteen ja eliitin lehmänkauppojen paljastamiseen.

– Mitä järkeä Euroopan yhdentymisessä on, jos se tarkoittaa massatyöttömyyttä, jatkuvia leikkauksia ja demokratian vähenemistä?

Talouspolitiikan rajaamisen lyhyt historia

1991 Suomessa otetaan käyttöön kehysbudjetointi. Valtion budjetti lokeroidaan lukittuihin osiin, joiden rajoja ei saa ylittää. Valtiovarainministeriön valta alkaa kasvaa.

1995 Paavo Lipposen hallitus sitoutuu muokkaamaan Suomen talouspolitiikan Euroopan talous- ja rahaliitto emuun sopivaksi. Hallitus jatkaa leikkauksia, vaikka lama on ohi.

1997 Vakaus- ja kasvusopimus allekirjoitetaan ja merkittävä osa talouspoliittisesta suvereniteetista luovutetaan pois. Euroalue saa yhteiset finanssipoliittiset raamit: valtiolla saa olla enintään 3 prosentin alijäämä ja 60 prosentin julkinen velka. Maat sitoutuvat raamin mukaiseen talouspolitiikkaan.

1998 Suomi päättää emuun liittymisestä. Rahapoliittinen suvereniteetti annetaan lopullisesti EKP:lle. Euro otetaan käyttöön tilivaluuttana vuonna 1999 ja laitetaan kiertoon 2002.

2010 Eurokriisi alkaa Kreikan I tukipaketin myötä. Taloudellista hallintaa aletaan keskittää EU:ssa lukuisilla sopimuksilla. Twopack- ja sixpack-sopimusten, euro plus -sopimuksen ja finanssipoliittisen sopimuksen tarkoituksena on lisätä Euroopan komission ohjaus- ja määräysvaltaa kansallisista budjeteista. Finanssipoliittisen hallinnan lisäksi päätetään Euroopan vakausmekanismin ja pankkiunionin perustamisesta.

2012 Jyrki Kataisen hallitus hyväksyy finanssipoliittisen sopimuksen, joka tulee voimaan 2013. Suomi sitoutuu 0,5 prosentin rakenteelliseen alijäämään ja velan leikkaamiseen viidellä prosentilla vuodessa. Sopimukseen kuuluvat automaattiset sopeutusmekanismit ja sanktiot sopimuksen rikkomisesta. EU-komission valta kasvaa, koska rakenteellisen alijäämän korjaaminen perustuu komission laskelmiin toteutuneesta alijäämästä ja arvioista potentiaalisesta BKT:sta.

2013 Hallitus hyväksyy rakennepoliittisen ohjelman, jossa on mukana päätös kuntatalouden ohjausjärjestelmästä. Tämä tarkoittaa, että vuonna 1991 kehitetty kehysbudjetointi ulotetaan myös kuntatalouteen.

2015 Juha Sipilän hallitusohjelmassa päätetään kuntatalouden lisäksi sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksen kehysmenettelystä.

2015 kesäkuu Saksan ja Ranskan talousministerit esittävät, että EU:n on otettava suurin askel historiassaan ja aloitettava euroalueen vetämä kehitys kohti liittovaltiota. Tämä tarkoittaisi muun muassa yhteistä budjettia ja verotuksen yhtenäistämistä.

Lähteet: Antti Ronkainen, valtioneuvosto, VATT, The Guardian.