Anna Upola-Lehto

Ele Alenius

Pitkän linjan yhteis-kunnallinen ajattelija, vasemmistopoliitikko ja tietokirjailija.

Syntynyt Tampereella 5. kesäkuuta 1925. Osallistui asevelvollisena jatkosotaan ja opiskeli kansantaloustiedettä Helsingissä. Väitteli valtiotieteen tohtoriksi 1958.

Yliopistoura katkesi vasemmistolaisuuteen. Valittiin SKDL:n pääsihteeriksi 1965 ja eduskuntaan 1966. Aleniuksesta tuli kansanrintamahal- lituksen II valtiovarainministeri.

Toiminut SKDL:n puheen-johtajana 1967-1979 ja Suomen pankin johto-kunnassa 1977-1991. Jäi eläkkeelle 1992, minkä jälkeen on julkaissut useita tietokirjoja.

Ele Alenius pitää omaa taivaltaan onnekkaana, mutta ei sanoisi samaa koko ihmiskunnasta samalta ajanjaksolta.

Ele Aleniuksen koti on täynnä kirjoja kvantti-fysiikasta historiaan. Kirjapinoja selatessa paljastuu, että lähes jokainen kirja on tarkasti luettu, alleviivattu ja kommentoitu marginaaliin.

ILMOITUS

Politiikan ja sodan veteraani, entinen SKDL:n puheenjohtaja, kansanedustaja ja ministeri, tietokirjailija ja tohtori kantaa tuoleja toimittajille ja kysyy, saako hän istua lempituolissaan.

Ennen haastattelua käydään läpi aiheita, joista on tarkoitus keskustella. Pidämme teemoja hyvin laveina, mutta Aleniuksen perspektiivi on vielä laajempi.

– Olen enemmänkin suurten linjojen ihminen. Katselen ihmiskunnan kehitystä linjakysymyksinä.

– Minulle pikkuasiat ovat pikkuasioita, mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että aliarvioisin niitä. Koko universumi ja jokainen ihmiselämä rakentuu pienistä hiukkasista, jokaiselle arkielämä on tärkeä.

Yhdeksänkymmenen vuoden kokemuksella Alenius sanoo, että henkilökohtaisessa elämässään hänellä on ollut paljon onnea.

– Mutta ihmiskunnalle ne ovat olleet aika surkeat 90 vuotta.

Alenius viittaa erityisesti sotiin.

– Omakin elämäni alkoi seitsemän vuotta sisällissodasta. Arki oli yhä hyvin sodan sävyttämää. Kun työväestöön kuuluvat tapasivat toisiaan, niin he keskustelivat näistä kokemuksista.

Kyröskosken luokkataistelukoulu

Tampereella syntynyt Alenius on kahden punaisen kodin kasvatti.

– Vanhempani pyrkivät suojelemaan minua keskusteluilta punaisten kohtaloista, mutta he unohtivat yhden asian. Äitini koti nimittäin oli Hämeenkyrön Kyröskoskella, ja vanhempieni ollessa töissä pikkuinen Ele vietiin kesiksi mummulaan.

– Kyröskoskella oli voimakkaasti punaista väkeä. Siellä sitten kuulin näitä juttuja ja sain melkeinpä luokkataistelukoulutuksen, josta vanhempani eivät tienneet mitään.

Elelle näytettiin mänty, jota vasten punainen nuorukainen oli teloitettu ja mummulan pihasta kohta, jossa punaisten konekivääri oli sijainnut. Se osoitti Kyrösjärvelle, josta valkoisten odotettiin hyökkäävän.

– Mutta äitini sisar kertoi minulle myös tapauksista, joissa valkoiset olivat käyttäytyneet inhimillisesti.

Aleniuksen isovanhemmat lapsineen olivat olleet pakomatkalla Kyröskoskelta Tampereelle ja pysähtyneet Mahnalassa suuressa maalaistalossa, joka oli täynnä pakolaisia.

Valkoinen armeija eteni ja saavutti lopulta Hämeenkyrön Mahnalankin.

– Ovi avautui ja kaksi valkokaartilaista astui sisään. Kaikki olivat hirveän peloissaan. Isovanhempieni pienin lapsi, neljä- tai viisivuotias tyttö alkoi laulaa Punakaartilaisten marssia: ”Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa…”

– Kaikki olivat kauhuissaan. Valkokaartilaiset sanoivat kuitenkin, että lapsihan se vasta on, ja lähtivät. Tämän kun kuulin, niin mietin, että eivät ne kaikki pahoja ole.

– Siitä opin, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

Suurhyökkäyksen alta pois

Alenius haluaa painottaa, että hänellä on ollut onnea monellakin tapaa, myös sodassa.

Jatkosotaan hän joutui 17-vuotiaana. Rannikkotykistössä Tammisaaren edustalla palvellut Alenius lähetettiin Kannakselle upseerivalmennuskursseille, joita järjestettiin etulinjan aliupseereille.

– Syytä en edelleenkään tiedä. Jo aivan aluksi kurssia johtanut everstiluutnantti kysyi, miksi minä siellä olen. Minä siihen, että herra eversti, minut on komennettu tänne. “No niin tietysti”, hän vastasi, “mutta te olette aivan liian nuori, ei teitä upseerikouluun panna. Mutta kun nyt kerran täällä olette, niin käytte kurssin läpi.”

Kurssin päätyttyä Alenius lähetettiin kesäkuussa 1944 takaisin omaan rykmenttiinsä päivää ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä.

– Sitten alkoi tulla uutisia, kovia uutisia. Neuvostoliiton suurhyökkäys oli alkanut aamulla. Suomen armeija joutui paniikkiin. Mietin, että eikö johto todellakaan tiennyt, että Neuvostoliitto keskittää voimia hyökkäystä

varten, olinhan liikkunut linjan takana partiossa.

Alenius jakaa useiden historiantutkijoiden käsityksen siitä, että Suomen sodanjohto tiesi kyllä hyökkäyksen valmisteluista, mutta ylipäällikkö Mannerheim arvioi hyökkäyksen tapahtuvan Laatokan pohjoispuolella, joten Kannaksella siihen ei valmistauduttu.

Onnea ja yhdistymistä

Onni on ollut läsnä myös Aleniuksen henkilökohtaisessa elämässä.

– Olen tajunnut sen vasta, kun vaimoni kuoli kaksi vuotta sitten. Minulla on ollut jatkuvasti semmoinen tunne, että elämäni aika suuri onni on ollut, että olin saanut Maijan elämäntoveriksi.

– Mutta ihmiskunta kokonaisuudessaan, kyllä nämä ovat surkeita aikoja olleet, Alenius sanoo ja luettelee sotia aina Suomen sisällissodasta kylmän sodan kautta Ukrainan kriisiin.

Aleniuksen mukaan ihmiskunta on vielä ”hirveän primitiivinen”.

– Ja kuitenkin osan ihmiskunnasta täytyy olla aika hyviä ihmisiä, koska jos niitä ei olisi ollut kautta historian, tavallisia kunnon ihmisiä, niin ei tätä ihmiskuntaa olisi enää olemassa.

Sotien vastapainona Alenius mainitsee viime vuosisadan suurina asioina hyvinvointivaltion sekä Euroopan unionin kaltaiset integraatiot.

– Sodan kokenut näkee kansainvälisyyden aika tavalla toisella tapaa kuin monet muut.

Aleniukselle EU edustaa ihmiskuntaa yhdistävää ja kokoavaa trendiä, vaikka sen yhtenä tarkoituksena onkin kapitalismin vahvistaminen.

– Aikakauden muutos johtaa EU:n ennen pitkää myös yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen.

Luolaihmisestä on kehitytty

Mikä sitten pitää yllä uskoa parempaan huomiseen tällaisessa yhteiskunnassa? Miten Alenius on pysynyt optimistina 90 vuoden ajan?

– Aikamoinen kysymys. Olen valoisa luonne, kaikesta huolimatta valistusoptimisti. Positiivinen kehitys on pitkän ajan trendi. Jos lähdetään jostain luolaihmisen ajasta eteenpäin… Se on kulttuurievoluutiota.

– Mutta on minullakin hetkiä, jolloin ajattelen, tuleeko tästä mitään. Olen jonkin verran realistikin. Jos en olisi, niin en olisi jaksanut olla optimistikaan.

– Näen kuitenkin koulutuksen, kasvatuksen, tutkimuksen, kaiken tämän etenemisen maailmaa syvältä muuttavaksi tekijäksi.

Kapitalismissa ei täyttä demokratiaa

Alenius uskoo vakaasti, ettei demokratiaa ole ilman valtiota, joka toteuttaa parlamentaarista järjestelmää.

– Demokratia hallintona ja parlamentarismina edustaa pitkälle kehittynyttä yhteiskuntaa, mutta talousjärjestelmä on se toinen suuri puoli.

Eikö demokratia voisi olla nykyistä parempikin?

– Ilman muuta. Olen puhunut täysvaltaisesta demokratiasta, koska demokratia on rajoitettua nykyisin, erityisesti taloudellisessa mielessä. Mutta ennen kuin sitä voidaan toteuttaa, on vapaan markkinatalouden filosofia hylättävä.

Alenius kertoo uskovansa kulttuurievoluutioon, joka hänen mukaansa erottaa ihmisen muista eläinlajeista. Siksi hän puhuu kehityksen suurista linjoista.

– Jotta demokratia voisi täydellä teholla vaikuttaa ihmiskunnan kehitykseen, kapitalismista on luovuttava. Kaikkina näinä demokratian 200 vuotena demokratia on hyväksynyt sen kahtiajaon, että se on luovuttanut markkinavoimille oikeutensa hallita yhteiskunnan aineellista perustaa, taloutta.

Ja kun näin on, voi demokratia myös itse muuttaa tilanteen. Se edellyttää kuitenkin yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua.

– Nyt olemme tulleet siihen vaiheeseen ihmiskunnan historiassa, jolloin on ratkaistava, jatketaanko vapaan kehityksen pohjalta vai siirrytäänkö hallittuun kehitykseen. Hallittu kehitys tarkoittaa sitä, että yhteiskunta ottaa kehityksen vastuulleen.

– Tässä tullaan samalla sosialismin ongelmaan, vasemmiston johtotähteen, jonka Neuvostoliitto pilasi.

Aleniuksen mukaan tuotannon omistus ei yllättäen olekaan nyt ratkaiseva kysymys.

– Vaan ratkaisevaa uuden aikakauden edetessä on, kuka hallitsee kehitystä ja mitä kehitys on.

Optimismia ja perustuloa

Alenius ajattelee kehitystä erityisesti teknologian ja sivistyksen näkökulmasta.

Tuotantovälineiden kehittyminen on mahdollistanut tuottavuuden huikean kasvun. Kuitenkin samanaikaisesti sekä rakenteellinen työttömyys että sosiaaliset ja taloudelliset ristiriidat lisääntyvät.

Kun työtä ei riitä kaikille, miten toimeentulo tulisi järjestää?

– Ensimmäiseksi mieleen tulee perustulo, josta olen puhunut jo kauan aikaa sitten kirjassani Että olisimme humaani sivilisaation planeetta. Perustuloon suhtauduttiin vasemmistossa ja ay-liikkeessä aluksi hyvinkin epäilevästi, mutta sittemmin on alettu nähdä toisin.

Alenius sanoo välihuomautuksena, ettei ole vasemmistoliiton jäsen, vaikka sanookin olevansa siihen suuntaan kallellaan.

– Pidän itseäni yleisvasemmistolaisena.

Perustuloa Alenius pitää lopulta vain väliaikaisena ratkaisuna.

– Lyhyemmät työajat muodostavat sittenkin automaation lisääntyessä varsinaisen ratkaisun.

Kehitys haltuun

Miten käy ihmiskunnalle tästä eteenpäin?

– Tieteen ja teknologian mahtava kehitys määrittää paljolti tulevaisuuden. Minä en ole sitä näkemässä, mutta te olette, Alenius aloittaa vastauksensa.

– Te näette yhteiskunnan, jossa energiaproblematiikka saa aivan toisen luonteen kuin teollisella aikakaudella. Aurinkolämpö on nyt tärkeä tekijä, mutta jos fuusioon perustuva ydinvoima keksitään, se muuttaa yhteiskuntien toimintaperusteet täysin.

– Silloin kysymys kapitalismin vastavoimasta voi olla aika tavalla toisenlainen kuin mitä tällä hetkellä ajattelemme.

Aleniuksen mukaan on käytävä taistelu hyvinvointivaltiosta ja palautettava sen voima.

– Tavoitteena tulisi olla kokonaisvaltaisesti hallitun demokraattisen sivistysyhteiskunnan luominen.

– Hyvinvointivaltio ei nimittäin ole se suuri ideologinen ratkaisu, vaan kehitys on. Täytyy päästä hallitun kehityksen aikakauteen, ja siinä olennaista on kehityksen suurten linjojen ja vakauden turvaaminen.

Ensinnäkin kehityksessä olennaista on elämän edellytysten turvaaminen. Toisena Alenius mainitsee elämän edellytysten parantamisen ja kolmantena elämän sisällön monipuolistamisen. Kehityksen edetessä viimeisen tekijän painopiste kasvaa.

Uhka ja mahdollisuus

– Kehitystä hallitsee nykyisin pankkimaailma, sijoittajat, koko rahoitusjärjestelmä. Sen siirtäminen yhteiskunnan haltuun… Sen jälkeen voidaan rakentaa yhteiskunta, jossa vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus voidaan toteuttaa ihan toisella tavalla kuin hallitsemattoman kehityksen maailmassa.

– Olemme siinä vaiheessa, että ihmiskunnalla on suuremmat uhat kuin koskaan historiassa. Ennen kaikkea ydinsodan vaara ei ole vieläkään poistunut.

– Toinen suuri vaara, vaikkei ehkä niin totaalinen, on ekologinen, ilmastonmuutos. Te nuoret olette vielä suurten asioiden kanssa tekemisissä.

Ihmistä – ja luontoa – uhkaavat ennätyssuuret vaarat, mutta myös teknologiset ja yhteiskunnalliset mahdollisuudet ovat ennennäkemättömät. Ele Aleniuksen luota on helppo lähteä itsekin optimistina: tulevaisuus yllättää aina.

Ele Alenius

Pitkän linjan yhteis-kunnallinen ajattelija, vasemmistopoliitikko ja tietokirjailija.

Syntynyt Tampereella 5. kesäkuuta 1925. Osallistui asevelvollisena jatkosotaan ja opiskeli kansantaloustiedettä Helsingissä. Väitteli valtiotieteen tohtoriksi 1958.

Yliopistoura katkesi vasemmistolaisuuteen. Valittiin SKDL:n pääsihteeriksi 1965 ja eduskuntaan 1966. Aleniuksesta tuli kansanrintamahal- lituksen II valtiovarainministeri.

Toiminut SKDL:n puheen-johtajana 1967-1979 ja Suomen pankin johto-kunnassa 1977-1991. Jäi eläkkeelle 1992, minkä jälkeen on julkaissut useita tietokirjoja.