Taide on vasara!

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.

Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.

Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).

Nils-Aslak Valkeapään Terveisiä Lapista iski kuin Mustat Pantterit.

Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella.

ILMOITUS

Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).

Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: ”Mistä nämä rumuuden alttarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena.”

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään.

Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta.

Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa.

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla.

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.