Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru

Toimittajat tulivat metrolla lähiöstä ja löysivät todellisen oleskeluyhteiskunnan.

”Joudumme piileskelemään sivukujilla kuin pitaaliset houkat. Meitä nöyryytetään, meidän päällemme syljetään. – – En ole mikään koira. Tiedän, että te myös osaatte tarvittaessa jossain määrin arvostaa itseänne. Siksi me olemme täällä. Itkuvirsien aika on ohi, lähdön aika on koittanut.”

Metrossa vain joka kahdeksas matkustaja plärää älypuhelintaan. Pikkutyttö on kyselyiässä. Mies vastailee kärsivällisesti.

– Aika pitkä vaunu on tää.

Maailma on paikoillaan. Tätä rauhaa ei uhkaa mikään.

– Joo, mahtuu paljon ihmisiä.

Niinpä. Metro kuljettaa päivässä 200 000 ihmistä. Aika monta autoa poissa ruuhkista.

ILMOITUS

– Miks tää on oranssi?

– Ei se ole kovin olennainen juttu.

Saattaa se ollakin. Tutkimuksissa oranssi sijoittuu inhotuimpien värien listalle. Se yhdistetään halpuuteen, muoviin ja pikaruokaan.

Vielä Herttoniemessä tuntuu kotoisalta. Ihmiset käyttäytyvät ennakoitavasti. Kukaan ei tuijota.

Itä loppuu Kulosaaren siltaan, vaikka tuntuu loppuvan jo aiemmin. Viimeisellä kotipesällä Sörnäisissä jäävät pois kaikki ne nuoret, jotka eivät ole jääneet Herttoniemessä.

Kampissa näkyy ensimmäinen kravatti. Näkyy myös ”puolest Klubin, puolest Helsingin” -tarra – jotain tunnistettavaa.

Roseeta rikosalueella

Narinkkatorilla istuskelee ihmisiä. Kukaan ei aja pois kesämekkoja, pokkareita, rinkkoja. Lintu sanoo tjyk, tjyk, tjyk, tjyk.

Olemme yhdellä Suomen väkivaltaisimmista alueista. Pitäisikö tässä huolestua?

Näkyy toinenkin kravatti, mutta muuten ihan tavallisia ihmisiä.

Ei häiritse kuin tuijotus. Mies kauluspaidassa tuijottaa. Mies kaljatölkki kädessään tuijottaa. Jopa pulu tuijottaa. Idässä ei tuijota kukaan.

”Ennen kuin siirrymme käytännön asioihin, haluan varmistua, että kaikki läsnäolijat ovat tietoisia niistä vaaroista ja siitä vastuusta, jotka tulevat kohtaamaan heitä. Ole hyvä, Frank.”

”Kiitos, Frank. Itse olen järjestänyt meille kuljetuksen kaupungin äärimmäiseen ytimeen.”

Toinen toimittajista on yrittänyt sulautua keskustaympäristöön kauluspaidalla. Parempi yrittää, onhan Kamppi Suomen toiseksi rikollisin alue.

Asukaslukuun suhteutettuna Kluuvi on Suomen väkivaltaisin kaupunginosa. Eduskuntatalon, Esplanadin ja Pitkänsillan muodostaman kolmion sisällä sattuu ja sattuu.

Suomen väkivaltaisimmalla alueella on roseeviinilaseja, Macbookeja ja laitettuja hiuksia.

– Hinnat alkaen 6,50 prosecco.

– Mitä se edes on?

– Emmä tiedä.

Pukumiehiä ei näy, mutta eipä näy verkkareitakaan. Ihmiset ovat laittautuneita.

Kuin kävelisi muovipussiin

Aleksanterinkadulla turistit ottavat kädet suorina selfieitä ja räpsivät järkkäreillä ympäriinsä. Keskusta on tehty katselua ja kuvaamista varten. Ihmiset kävelevät paikoista toisiin, maksavat rahaa ja ottavat kuvia.

– Tylsää ja tavallista.

– Aika paljon alhaista junttimaisuutta. Mainostetaan ilmastointia ja litran kannua sangriaa.

– Yleiskuva laimea.

– Mainettaan kesympi.

Suunnataan Galleria Esplanadiin, entiseen Kämp Galleriaan. Ei ole tullut käytyä.

Kauppakeskuksesta löytyy arvoasuntoja, sushia ja designia. Liikkeitä, joista ei tiedä, mitä ne myyvät.

– Vähän tulee epämiellyttävä olo. Ylimielinen ympäristö.

– Kuin kävelisi muovipussiin. Niin kuin lentokentillä.

Ensimmäisenä silmään pistää vartijoiden poissaolo. Kameratkin on hieman tavanomaista paremmin piilotettu.

– Eiks se ole vähän outoa, eikö idea just ole, että ihmiset tietää niiden olemassaolon?

Paljon muuta silmään ei sitten pistäkään.

– Tää on niin mitäänsanomaton, ettei tästä voi sanoo mitään.

– Musiikkikin on sellasta, ettei varmasti häiritse tai loukkaa ketään. Tosi hissimusiikkimaista.

– Mua kyl vähän loukkaa.

Minimalistinen lentokenttäankeus

Keskustassa ihmiset vaikuttavat elävän mehusta, ihonhoidosta ja sushista.

– Siinä tuli poolopaitoja ryhmä vastaan.

– Ruskettuneita, tuskin tietöissä.

– Ei palaneita.

Ostoskeskuksessa on viileää, verkkaista ja vaimeaa.

– Mä en jotenki saa nyt yhtään kiinni tästä ollenkaan.

– Ei tästä voikaan, tää on tehty sellaiseksi.

– Tuntuu täysin välinpitämättömältä ympäristöltä.

– Tää on ympäristö, jossa voisi pitkästyä. Mieti, miten luksusta on pitkästyä.

Ensimmäinen paikasta mieleen tuleva sana ei kuitenkaan ole luksus, vaan ankeus.

– Ehkä se on sitä hyvää makua. Eiks luksus nykysin länsimaissa oo just sitä, minimalistista? Luovutaan tavarasta, on paljon valkosta ja lasia, selkeetä, yksinkertasta ja puhdasta. Sellanen hillittyys ja hyvän maun korostaminen.

Katsotaan, mitä hyvä maku maksaa. Satasella saa huivin ja viidelläsadalla laukun.

– Mut voiks sanoa, että lentokenttäistyminen on valunut ulos ostoskeskuksista myös kadulle?

– Mul on ollu jo vuosia semmonen olo, ettei yleisissä tiloissa saa olla. Ne on tehty vaan läpikulkua varten. Pitää olla tarkotus, miks sä oot siellä ja mihin menossa. Asiaton oleskelu kielletty.

– Se on ikäänku liukasta tilaa, jossa liu’utaan paikasta toiseen ja saatetaan ottaa matkalla joku kuva. Se on vaan kulkemista, kuvaamista ja kuluttamista varten. KKK.

116 euron paahtoleipä

Tämä disco alkaa olla nähty. Päätetään käydä hotelli Kämpissä.

– Hotelli Kämp. Suomen ylellisin hotelli.

– Tää on paljon pienempi kuin mä olen olettanut.

Aulassa ryhmä aasialaisia testaa golfmailojaan. Pöydällä on läjä Financial Timeseja. Haukotuttaa. Henkilökunta katsoo kuin eksyneitä turisteja, eivätkä he ole
kovin väärässä. Poistutaan.

– Tuntuu mässyltä kävellä ulos täältä.

Naurattaa.

– Täs me on juuri herätty päiväunilta. Varakkaat turistit!

Ulkona tarkastetaan vielä Kämpin ruokalista. Siinä on 116 euron kaviaaripaahtoleipä. Seisotaan punaisella matolla. Kuramatolla.

– Aina tähän hiipii jotain ala… Alameininkiä.

Hieno ihminen ei puhu rahasta

Esplanadilla on turisti-infoja, penkkejä ja paljon hymyjä. Pinnan alla lymyää kuitenkin pahaenteisiä jännitteitä.

Jos menee jonkin rajan yli tai ali, varallisuuden tai kansallisuuden, niin jotain voi tapahtua. Vääränlaisia ihmisiä ei Kauppatorin tienoilla näy, paitsi ajamassa huoltoautoja.

Ainoat tatuoinnit ovat miehellä, joka työntää nokkakärryjä.

Siirrytään Ullanlinnan kautta Eiraan. Alueelle, ”joka on kuuluisa tasaisista leveistä kaduistaan ja raikkaasta ilmastaan”.

Hintoja ei kerrota kivijalkaliikkeiden ikkunoissa. Kun rahasta ei puhuta, tulee olo, ettei sitä edes tarvita. Se on itsestäänselvyys.

Tuttava työskentelee alueella postinkantajana. Kun golflehti ilmestyy, hän kantaa niitä kasoittain. Joillekin pariskunnille tulee kaksi lehteä.

Katujen varret on tukittu pysäköidyillä autoilla. Bemari, audi, mersu, jaguar, porsche.

Etelä-Helsinki on hämmästyttävän autopainotteista aluetta, kun huomioi, että se on kävelymatkan päässä keskustasta. Auto kuuluu varallisuuteen.

Ei pyöräteitä. Jalkakäytävällä on auto, josta valuu vessanpönttöjä kadulle. Kuningaskin käy kakalla.

Ei vartijoita, ei mainoksia

Manikyyrikouluja, tanssikouluja, taideliikkeitä, gallerioita, ruotsinkielisiä aatelisnimiä. Voiko Eiraan eksyä? Onko tämä edes Eiraa?

Lentokentillä ja ostoskeskuksissa elämä on tapettu ja tilat ovat tylsiä. Eirassa lopputulos on sama, mutta eri syistä.

Ympäristö on hiljainen, harmaa ja hillitty. Mainoksia näkyy hyvin vähän. Ehkä täällä asuvat ihmiset kuluttavat joka tapauksessa.

Vartijoita tai poliisiautoja ei näy. Ainoana merkkinä järjestyksenvalvonnasta kadulla seisoo kaksi pysäköinninvalvojaa. Vaikuttaa siltä, että heitä nolottaa olla täällä.

Poliisista muistuttaa vain All Cops Are Bastards -tarra kyltissä, joka ilmoittaa nurmikon olevan yksityisaluetta.

Hyvinvointivaltio ja riippumatto

Täällä voi hyvin ymmärtää, miten on mahdollista, että HS:n kolumnisti kirjoittaa, että “kaikilla meillä on varaa syödä vatsamme täyteen kolme kertaa päivässä” (HS 11.8.). Tai että somessa sijoittajat neuvovat köyhiä syömään munankuoria ja keräämään mustikoita.

Olisi pitänyt pyytää Jutta Urpilainen mukaan retkelle. Hän kirjoitti blogissaan 8.8., että “ensimmäinen totuus, joka meidän on kohdattava, on se, että hyvinvointivaltio ei ole riippumatto”.

Etelä-Helsingissä hyvinvointivaltio on nimenomaan riippumatto. Joku keinuu, lapset leikkivät puistossa. Laiskotellaan ja lekotellaan.

Maailma on paikoillaan. Tätä rauhaa ei uhkaa mikään.

Täällä voi jopa pitkästyä. Voi miettiä, mitä elämällään huvittaisi tehdä. Voi istua aurinkotuolissa Kaivopuistonrannassa korjaamassa rusketustaan kera samppanjan ja mansikoiden.

Se tuntuu hyvältä.

Kuin herran kukkarossa

Riittääköhän lounaan maksamiseen kymmenen lounasseteliä?

Etelä-Helsingissä toimittajat eivät ihmettele asukkaita, vaan toisin päin. Ihmiset mulkkaavat terassilta häpeilemättä, kun toimittajat tutkivat ruokalistaa.

Se ei tunnu hyvältä.

Tuijottaminen on yllättävän vahva vallankäytön muoto. Siinä suora katsekontakti yhdistyy itsetietoiseen julkeuteen, joka osoittaa tuijotuksen kohteelle, kenellä tilanteessa on määrittelyvalta.

Varakkaalla alueella ei ole varaa avarakatseisuuteen.

Löytyy ravintola, johon ilkeää astua sisään. Kasvisruokaa sieltäkään ei löydy. Eksoottinen eläin lautasella on statussymboli, pavut ja tofut rahvaanomaisia.

Salissa on kiireetön tunnelma. Yksin istuvat selaavat iPadejaan, vanhemmat hymyilevät lapsilleen.

Nämä ihmiset eivät lorvi, nämä ovat lomalla. Kukaan ei tule tivaamaan heiltä, miksi he eivät ole töissä. Kukaan ei arvostele heidän ulkomuotoaan ja arvuuttele elintapojaan. Kukaan ei vaadi heitä muuttumaan mieleisekseen. Heillä on lupa olla.

Tämä on todellinen oleskeluyhteiskunta. Tarjoilija on kattanut pöydän.

Mikä maailmassa muka on vialla?

Frankeista kumpikaan ei jatka Eiranrantaan asti.

– Täällä kaikki hyvin, tarjoilija varmistaa.

– Kyllä, kaikki on erittäin hyvin!

 

Kursivoidut kohdat ovat sitaatteja Aki Kaurismäen elokuvasta Calamari Union (1985).