Kuten hyvin tiedetään, Suomessa asuu perussuomalaisia ja erikoissuomalaisia. On city viherhippeineen ja bönde punaniskajuntteineen, on realiteetteja ymmärtäviä maalaisia ja niistä vieraantuneita kaupunkilaisia.

On arvoliberaaleja ja arvokonservatiiveja, aktiivisia esimerkkikansalaisia ja tyhmiä syrjäytyneitä paskoja. Jälkimmäiset asuvat jossain mörön- tai metronperällä.

On oksettavaa joutua keskustelemaan irti todellisuudesta leijailevien karikatyyrien pohjalta. Turhauttavaa puhua mielikuvitusjampoista, kun voisi puhua siitä, mikä johtaa mihinkin ja miksi asiat ovat jollain mallilla.

Myös stereotypioiden purkamista yrittävät jutut astuvat usein samaan ansaan. Helsingin Sanomat päätyi Vuosaari-jutussaan (29.6.) juhlimaan oletetun slummin gentrifikaatiota, ja Perussuomalainen (7.7.) niputti koko pääkaupunkiseudun ulkopuolisen ”muun Suomen” yhtenäiskulttuuriksi.

Ensin mainitussa jutussa matkustetaan metrolla lähiöön, kuten usein ennenkin, eikä esimerkiksi tulla sieltä. Kuka ostaisi jutun, jossa kerron metromatkastani Kamppiin?

ILMOITUS

Viimeksi mainitussa onnistutaan jotenkin liittämään homot siihen, että kaupungissa on vähemmän metsästysaseita kuin maaseudulla. Ajatus on, että kaupungissa suvaitaan homoja, mutta ei aseita, ja että maalla eletään yhä henkistä 60-lukua.

Itse olisin lotonnut, että kaupungissa harrastetaan vähemmän metsästystä kuin maaseudulla. Menemättä logiikkaan sen syvemmälle kehottaisin huomioimaan myös, että asetilastot tuppaavat käsittämään vain tilastoissa olevat aseet.

Stereotypiat sinisilmäisistä viherhipeistä ja porsaan persettä himoavista tollukoista, kultivoituneista kaupunkilaissnobeista ja vulgaarin populaareista mutta ah-niin-aidoista maalaisista ovat syvässä.

Niihin ei mahdu myöskään jatkuvaa muuttoliikettä saati ristisiitosta. Laatikoita on kaksi, niissä ollaan ja pysytään – sukupolvien ajan. Helsinkiläiset ovat kaikki paljasjalkaisia slangin bamlaajia ja jokainen maalla asuva saanut käsinlypsytaidon jo verenperintönä.

Maalla tyttäret nylkevät jäniksiä ja kaupungissa liisteröivät tolpat täyteen kuvia niistä.

Ongelma ei ole se, etteikö myös stereotypioita jokseenkin vastaavia henkilöitä olisi olemassa. Ongelma on, että he edustavat ehkä puolta promillea kaikista ihmisistä. Ja sitten julkista keskustelua käydään näillä puolen promillen olkiukoilla.

Ongelma on olemuksellistaminen. Ihmiset jaetaan kahteen muka yhdenmukaiseen ryhmään parin satunnaisen ja toisarvoisen ominaisuuden – usein niin sanotun arvon – perusteella, loput vedetään hatusta.

Sitten yhteiskunnan tilaa tai mitä milloinkin selitetään näiden mielikuvitusryhmiään edustavien yksilöiden olemuksilla. Että tietyt ihmiset nyt vain ovat sellaisia ja siitä seuraa kaikki muu. Kuulostaako tutulta?

Poissa keskustelusta ovat vallat, voimat, historiat ja ideologiat – ja todelliset ihmiset.

Ja joidenkin intresseihin se sopii oikein hyvin.