Monitaitoinen Oskar Wilhelm Louhivuori oli itsenäisyyssenaatin jäsen, kokoomuksen kansanedustaja, vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtaja, kauppakorkeakoulun rehtori ja kynäniekka, joka suomensi ykkösosan Karl Marxin kohuteoksesta Pääoma.

Neuvostoliitossa Louhivuoren suomennos ilmestyi viimeisen kerran vuonna 1974, mutta kotimaassa julkaiseminen jatkuu, sillä Tiedonantajan kustannusyhtiö otti suomennoksesta vasta vuosi sitten uuden painoksen.

Louhivuori oli myös intomielinen raittiusteoreetikko, mutta käytännön kiinnostus väkijuomia kohtaan heitti hänet ulos Salamasta. Alkoholipolitiikan historiaan Louhivuori on joka tapauksessa jäänyt innovatiivisena ja idearikkaana miehenä.

Suomalaisten päättäjien on oluen maallisia ja ylimaallisia ulottuvuuksia mahdoton käsittää.

Kun köyhässä Suomessa juotiin vähemmän viinaa kuin muissa Euroopan maissa, herraskaiset valistajat saivat tosissaan miettiä, millä rahvasta syyllistettäisiin. Louhivuoren nerokkain keksintö oli suomalainen viinapää, jossa aivojen nestekierto on vakavasti häiriintynyt.

Normaaleilla eurooppalaisilla on kaulansa jatkeena sopusuhtainen päänuppi, mutta suomalaisen harteiden välissä pullistelee kauhea viinapää. Ja nimenomaan viinapää saa aikaan sen, että pienenkin naukun jälkeen suomalainen muuttuu hyvänahkaisesta tohtori Jekyllistä riehuvaksi herra Hydeksi.

ILMOITUS

Evoluution mekanismien takia viinapää vaivaa ainoastaan alaluokkaa. Yläluokan edustajilla on samanlainen sirokas pää kuin Euroopassa yleensä eivätkä krapujuhlien snapsit herätä heissä kuin lievää ja helposti hallittavaa ilokkuutta.

Raittiusaate ja työväenaate punoutuivat toisiinsa, joten ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907 valitut sosialidemokraatit eivät ruvenneet rahvasta puolustamaan, vaan yhdessä porvarien kanssa he päättivät täydellisestä kieltolaista. Hyvä hallitsija Nikolai II oli onneksi elossa ja hän kykeni päätöksen määräysvallallaan torjumaan.

Vuonna 1919 Nikolai makasi jo turpeen alla eikä voinut muistakaan syistä kieltolakia estää. Lain vaikutukset olivat valitettavasti toiset kuin luultiin, sillä trokareiden rivakkuuden ansiosta suomalaiset vapautuivat pikkumaisista rajoituksista ja maalaisetkin pääsivät taas kunnolla ottamaan.

Maaseudun juomahistoriassa kieltolaki oli kostea suvanto keskellä ”valkoista kuivaa kautta” (André Brink) ja ”sadan vuoden yksinäisyyttä” (Gabriel García Márquez), joka jatkui 1870-luvulta aina 1970-luvulle, jolloin keskiolut viimein vapaana kuohusi.

Tätä ennen maalaisten oli haettava putelinsa lähimmästä kaupungista, jonne oli ehkä kymmenien tai satojen kilometrien matka. Jos hankinta yhdistyi markkinoihin, kuivin suin kärvistellyt isäntä saattoi elämän suloisuudesta myös hiukkasen villiintyä.

”Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta”, Nummisuutarin Esko kuvaili ensihumalaansa.

Alusta asti ihmiskunta on rakentanut kulttuurinsa kieltojen varaan. Mooseksen kuuluisat käskytkin ovat pääasiassa kieltoja: Älä tee sitä, älä tee tätä. Uusimman suomennoksen mukaan kymmenessä käskyssä on peräti kahdeksantoista älä-sanaa.

Suomessa säädettiin vuonna 1866 kotipolton kieltävä laki, mutta kyse ei ollut synnin saamasta palkasta, vaan kansantaloudesta. Jos maalaiset leipoisivat limppuja eivätkä keittäisi viljastaan myyntiä ja omaa käyttöä varten viinaa, elintaso lähtisi nousemaan.

”Vuonna kuusikymmentä kuus tuli Suomeen laki uus, viinaa kiellettiin keittämästä, juomapäiviä viettämästä. Se tarkoitus oli keisarilla, jos viinaa ei ois juomarilla, niin leipää piisais Suomessa jok’ainoassa huoneessa.”

Suunnitelmat menivät arvatenkin myttyyn ja talonpojat alkoivat kohtalokkaasti köyhtyä. Viinanmyyntituloilla oli perustettu jopa kansakouluja, mutta nyt istuttiin uuninpankolla ja imeskeltiin kämmentä.

Omissa pitäjissään talonpojilla oli päätösvaltaa, joten he kostivat 1870-luvun mittaan menetykset runnomalla läpi järjestyssäännöt, joilla teollisen alkoholin myynti kiellettiin maaseudulla. Kun kunnon pontikalla ei saanut käydä kauppaa, kohdatkoon sama onnettomuus myös tehtaiden veteliä tisleitä.

Todellisuudessa suomalaisilla ei ole tietenkään sen kummempaa viinapäätä kuin ruotsalaisilla tai ranskalaisilla, mutta suhdetta alkoholiin vääristävät kohtuuttomat kiellot, joilla kansaa on Aleksanteri II:n ajoista kuritettu.

Ja kuritus jatkuu. Meillä ei kauhistella sadan vuoden jaksoa, jolloin alkoholia ei saanut maaseudulla lainkaan myydä, vaan päättäjät haluavat tähän epädemokraattiseen järjestelmään taas palata.

Mikäli keskiolut siirretään Alkon hyllyihin, helsinkiläinen yläluokka ostaa Stockmannin Herkusta vasikanposkea ja käytävän toiselta puolelta tšekkiläistä vehnäolutta eikä huomaa, että elämä olisi mihinkään suuntaan muuttunut.

Syrjäseudun alaluokka köröttää sen sijaan autonrämillään sora- ja moottoriteitä kaukaiseen Alkoon ja lastaa peräkontit täyteen juomaa, joka ei kaiken vaivannäön jälkeen rajoitu suinkaan keskiolueen.

Trappistimunkkien, etevimpien eksperttien, mielestä oluessa on oltava hedelmäinen maku, aromaattinen tuoksu, pehmeä vaahto, kultainen väri ja hengellinen atmosfääri. Jako ykkös-, kakkos- ja kolmosoluisiin ei kuvasta niinkään alkoholin määrää kuin kolminaisuuden olemusta.

Suomalaisten päättäjien on oluen maallisia ja ylimaallisia ulottuvuuksia mahdoton käsittää. Kotoinen keskiolut on vain kännäävän rahvaan litkua, jota voi lantrata tarpeen tullen vaikka kuravedellä. Eiväthän ne eroa kumminkaan huomaisi.

Armottomista kielloista huolimatta humalasanastomme on runsas ja rehevä.

Kun suomalainen ottaa kuppia eli keittoa, hänellä on nakit, nahkat, myssy tai kypärä silmillä, räkä poskella, tossut tai lippa vinossa, nuppi turvoksissa, posket sylissä, käsi maassa, niitit otsassa, perseet tai tennarit olalla ja naula päässä.

Niin ikään hän voi olla kännissä, jurrissa, seipäässä, tuiskeessa, hiprakassa, huppelissa, änkyrässä, tuiterissa, tinassa, kekkulissa, flänässä, simassa, hiivassa, hutikassa, tunnelissa, fyllassa, pöhnässä, seilissä, käyrässä, mäiskeessä, snadissa, pierussa, soseessa, mäsässä, tukossa, puuterissa, stidissä ja spädässä.

Oma suosikkini on Notre Dame: naapuri oli eilen ihan notre daamena.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.