Turkulainen valtiotieteiden tohtori ja poliittisen historian dosentti Mikko Uola on tutkinut Etsivän keskuspoliisin, Valpo I, Valpo II ja Supon arkistoja vuosilta 1944–1953 eli välirauhansopimuksesta Stalinin kuolemaan. Tutkimusretkensä tulokset hän on julkaisut kirjassaan Unelma kommunistisesta Suomesta.
Uola pyrkii kertomaan, keitä olivat äärivasemmistoon kuuluneet, Suomen soluttajat ja sosialisoijat, joille valta maistui, ja jotka pyrkivät käyttämään hyväkseen tilannetta johtaakseen maan sosialismiin ja kommunismiin? Mistä he tulivat ja millä keinoin he pyrkivät päämääräänsä? Tekijä mainitsee esipuheessaan, että aiemmissa tutkimuksissa on jäänyt vähälle huomiolle sodanaikaiseen poikkeuslainsäädäntöön liittyneen turvasäilökäytännön jatkuminen sodan jälkeen poliittisten vastustajien rankaisemisessa.
Eräänä tendenssinä on pyrkimys kuvata vasemmiston (SKP/SKDL) toimia ja erityisesti ”Punaisen Valpon” toimintaa kostona oikeistoporvaristolle. Mutta tekijä tuleekin muistuttaneeksi, että tämä lainsäädäntö ja turvasäilökäytäntö ei ollut suinkaan kommunistien keksimä, vaan se tuli perintönä aiemmilta porvarillisilta hallituksilta ja eduskunnalta aina 30-luvun kommunistilaeista lähtien.
Kekkoskauna paistaa kirjan sivuilta kirkkaana.
Sananvapauden ja järjestäytymisoikeuden rajoitukset olivat puolestaan jo sisällissodan perua. Ne kohdistuivat alusta asti nimenomaan vasemmistolaiseen poliittiseen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöihin ja julkaisuihin. Olisi ollut rehellistä tunnustaa, että nämä oikeiston toimeenpanemat rajoitukset olivat sisällissodassa voittaneen porvarillisen oikeiston kostoa oikeuksiaan vaatineelle ja niitä puolustamaan nousseelle työväestölle.
Missä määrin sodan jälkeisen vasemmiston toiminnan käyttövoimana oli koston ajatus ja mikä osuus oli todellisella pyrkimyksellä demokratian ja oikeudenmukaisuuden palauttamiseen ja kansan elinolojen parantamiseen, se jääköön kunkin oman tulkinnan varaan. Tänä päivänä voidaan helposti nostaa esikuvaksi Nelson Mandela sekä Mahatma Gandhi, jonka vaikutus ei vielä sotien jälkeisessä maailmassa ollut kuitenkaan samaa luokkaa.
Toinen tekijän huomautus koskee sitä seikkaa, että aiemmissa tutkimuksissa on lähes kokonaan sivuutettu sodan jälkeen ulkomaille suuntautunut poliittisista syistä johtunut pakolaisuus. Kirjaan on koottu melko näyttävä esimerkkiaineisto ”vaaran vuosien” pakolaisista ja heidän kohtaloistaan.
Kolmas tekijän eteen aineiston tutkimisen yhteydessä noussut asia oli Urho Kekkosen nimi ja hänen erikoinen roolinsa äärivasemmiston toimintaa sivuavissa kysymyksissä. Kekkoskauna paistaa joka tapauksessa kirjan sivuilta kirkkaana.
Yksinkertaistettu kuvitelma
Tekijä sanoo tavoitteenaan olleen yleistajuinen kuva siitä, mihin Suomea oltiin viemässä ja miten siinä onnistuttiin tai epäonnistuttiin. Kun lähtökohtana on yksinkertaistettu kuvitelma kommunistien väkivaltaiseen vallankumoukseen tähtäävästä pyrkimyksestä, jää tutkimuksen ulkopuolelle kokonaisuudessaan se poliittinen lainsäädäntötyö, jota kansandemokraatit eduskunnassa ja kolmen suuren hallituksessa ajoivat.
Samoin sivuutetaan kokonaisuudessaan ammattiyhdistysliikkeen taistelu parempien työehtojen ja työlainsäädännön kehittämisen puolesta. Siinäkin taistelussa kommunistien panos oli varsin ratkaiseva. Uola muistaa mainita tältä alueelta vain Arabian tehtaan lakon, ”Leino-lakot” kommunistisen sisäministerin erottamista vastaan sekä elokuun 1949 Kemi Oy:n työläisten lakon, jota Uola nimittää yksioikoisesti Kemin kapinayritykseksi.
Uola siteeraa slovakkikirjailija Ladislav Mňačkon romaanin Vallanmaku kommunistijohtajaa todeten, etteivät suomalaiset kommunistijohtajat vetäneet sentään vertoja romaanisankari Galovičille, vaan jäivät ”lähes pelkiksi lakkojen järjestäjiksi ja kansan kiihottajiksi”.
Unelma kommunistisesta Suomesta jää hämäräksi. Sitä kirjassa ei käsitellä lainkaan sen paremmin kuin yleensäkään SKP/SKDL:n todellisia poliittisia tavoitteita ja toimintaa.
Kirjan lähdeviitteistä (kaikkiaan 901) huomattavan osan muodostavat Valtiollisen poliisin ja Suojelupoliisin raportit ja ilmoitukset (ilmiannot). Niillä höystetään lehtiselostuksia ja lehdissä julkaistuja puheita, jotta saadaan kommunistien puheet ja kirjoitukset näyttämään toisenlaisilta, kuin mitä itse tekstit sellaisenaan sisältävät. Näin ne on helppo leimata pelkäksi kansaa hämäämään tarkoitetuiksi propagandajulistukseksi.
Uuden vallanottajat ja asekätkijät
Aluksi luonnehditaan ”uudet vallanottajat” Aimo Aaltonen, Ville Pessi, Kauko Heikkilä, Cay Sundström ja ministerit Yrjö Leino, Yrjö Murto, Matti Janhunen, Hertta Kuusinen-Leino sekä vasemmistososialistiset ministerit Mauno ja Eino Pekkala, Johan Helo, Reinhold Svento ja Eino Kilpi. Ohranan valtaajina luetellaan Kilu Kivilahti, Eino Pekkarinen, Eero (Patu) Hautojärvi, Pehu Takatalo ja myöhemmin Erkki Tuominen. Risto Hölttä, Jorma Uitto, Veikko Sippola, Erkki Kivimäki ja muita Punaisen Valpon etsiviksi ja kuulustelijoiksi nimitettyjä.
Henkilötiedot on myös SKP/SKDLn lehtien päätoimittajista kuten Vapaa Sanan päätoimittaja Raoul Palmgrenista ja Työkansan Sanomien Mauri Ryömästä. Yleisradion johtoon valitun Hella Vuolijoen lisäksi radion palkattiin uuden poliittisen linjan toimittajina muun muassa Lauri Kantola, Kalevi Kilpi, Matti Kurjensaari, Unto Miettinen, Olavi Paavolainen ja Erkki Vala.
Uola lainaa mielellään myös henkilöä vähemmän mairittelevia luonnehdintoja ”vilttihousu”, ”pehmo”, ”kiero mies” ja ”poliittisesti puolilukutaitoinen”. Niistä jotkut ovat omien puoluetovereiden esittämiä, mutta varsin monet muun muassa Paasikiven päiväkirjamerkintöihin perustuvia.
Mikko Uola kertoo jättäneensä sotasyyllisyysprosessin ja yya-neuvottelut esityksensä ulkopuolelle, koska niitä on hänen mukaansa käsitelty kirjallisuudessa varsin perusteellisesti. Sen sijaan hän käy läpi asekätkentäjutun syytteitä ja tuomioita.
Asekätkentäjutussa samoin kuin sotasyyllisyysjutussa oli säädettävä tuomion julistamista varten arvostelua herättänyt takautuva laki. Näiden lakien käsittelyn yhteydessä Uola saa aiheen osoittaa Urho Kekkosen kommunistien ja valvontakomission neuvostoliittolaisten myötäilijäksi.
Asekätkentäjutun yhteydessä mainitaan pidätetyn 1 709 henkilöä, joista 132 määrättiin turvasäilöön. Leinon-sumpuksi Uolan nimittämään turvasäilöön määrättiin muitakin kuin asekätkennästä epäiltyjä. Kirjassa on 152 nimen ilista turvasäilöön marraskuusta 1944 elokuuhun 1947 määrätyistä henkilöistä. Erikseen tekstissä mainitut tärkeimmät nimet: Arne Anthoni Yrjö Koskinen Aarne Korteaho, Johannes Uravirta ja Reino Castren. Listalla on myös useita upseereita eversteistä vääpeleihin. Lisäksi lähinnä kaiketi poliittisina ”viihdetaiteilijoina” pidettäviä, kuten Ernesti Hentunen ja Reino ”Palle” Hirviseppä.
Sisäministeriksi keväällä 1945 nimitetty Yrjö Leino toimeenpani Zdanovin vaatiman listan mukaisesti 19 venäläistaustaisen henkilön pidättämisen ja luovutuksen Neuvostoliittoon. Hän sai tosin jälkikäteen hallituksen hyväksynnän toimenpiteelleen, mutta silti tapausta käytettiin syytettäessä Leinoa virka-aseman väärinkäytöstä ja epäluottamuslauseen perusteluna eduskunnassa keväällä 1948.
Linjan muutos kesän 1948 vaaleista
Kesän 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi tuntuvan tappion. Kolmen suuren eduskuntaryhmän tukeen nojannut hallitus erosi ja tilalle nimitettiin Fagerholmin johtama sosialidemokraateista koottu vähemmistöhallitus. Se ryhtyi nopeasti purkamaan edellisen hallituksen aikaansaannoksia.
Eduskunta hyväksyi 23. 10. 1948 valtiollisesta poliisista annetun lain kumoamisesta sekä samalla hyväksyttiin uusi laki Suojelupoliisista. Uusi Supo miehitettiin uusilla henkilöillä Punaisen Valpon väki siirrettiin pääsääntöisesti lakkautuspalkalle. Johtotehtävissä olleille se merkitsi myöhemmin tuntuvia valtion eläkkeitä.
Eduskuntavaalikamppailussa erityisesti sosialidemokraatit kävivät kiivaimmin SKDL:n vastaiseen kamppailuun ja muun muassa levittivät huhua kommunistien vallankaappaushankkeista, johon saatiin presidentti Paasikivikin uskomaan tai ainakin hän oli uskovinaan.
Mitään todisteita kommunistien vallankaappausvalmisteluista ei ole koskaan esitetty, eikä niitä ole Uolallakaan, mutta ehkä hän laskelmoi, että on taas sopiva aika nostaa esiin vanhat tarinat.
Yhteenvetona siitä, mitä suomalaiskommunistien käteen jäi sodanjälkeisten vuosien hurjimmista tavoitteista Uola toteaa, että epäonnistumiseen oli monia syitä: vallankumouksellisten dogmaattisuus, osaamattomuus käyttää hyväkseen tilannetta, kansan mielialojen tuntemattomuus ja huonot yhteydet kansaan. Kevään 1945 eduskuntavaalitulos puhuu kuitenkin muusta. Neuvostoliiton (puna-armeijan) tuen puuttuminen.
Suomalaiset olivat lopen väsyneitä vuosia kestäneeseen sotaan. Miehillä oli kiire luovuttaa aseensa ja päästä kotiin. Kenen mieleen tuli siinä rytäkässä ottaa aseet mukaan ja lähteä porvareita jahtaamaan.
Oikeistolaiset upseerit aloittivat asekätkennän osittain mahdollisia sisäpoliittisia tarkoituksia varten, osaltaan myös Neuvostoliiton miehityksen pelossa. Osansa oli silläkin, että suomalaiset olivat taistelleet Neuvostoliittoa vastaan Hitler-Saksan aseveljinä, kun monissa muissa Euroopan maissa oli voimakkaat kansalliset vastarintaliikkeet fasisteja vastaan. Puna-armeija ei miehittänyt Suomea. Stalin käytti Suomen suhteen sovittelevaa linjaa toistaen tietyssä määrin Aleksanteri I politiikkaa 1809 sodan jälkeen.
Mikko Uola: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953. Minerva 2013. 452 sivua.