Mitro Härkönen

– Suomalainen teatteri perustuu liian usein huutamiseen ja naamanvääntelyyn, vierustoveri sanoo ennen esityksen alkua.

Ylioppilasteatteria kolme vuotta hallinneen Juntta-kollektiivin viimeisessä näytelmässä huudetaan. Tällä kertaa volyymi toimii. Se muuttaa naurettavaksi vuoropuhelun, joka olisi lausuttuna ollut pömpöösi pohdinta itsemurhapommin oikeutuksesta.

Huutaminen ja kiehnääminen tuo esitykseen lihallista intensiteettiä, jota katsomona toimiva ahdas teltta korostaa. Hämärässä ihmiset painautuvat toisiaan vasten, vierustoveri ruuvaa viinapulloa auki ja toinen työntää tulppia korviin.

Vastarinta merkitsee, että elämä on arvokkaampi kuin kuolema.

Auringon lämmittämä tila tuo mieleen punkkikeikan tai festariteltan. Tunnelma vahvistaa näytelmän sanomaa kommunismista rakkauden ja yhteisen ”voitokkaan lihallisuuden” voimana.

Huvipuisto koostuu kolmesta päänäyttämöstä. Lisäksi on Autiotalo, buffet, kaksi installaatiota ja vierailevia esiintyjiä. Illan aluksi katsoja suunnittelee reitin yhdistelemällä eri näytöksiä.

ILMOITUS

Kun huomioidaan tauot, koko esityksen aikana ehtii kokea neljä noin 20 minuutin näytöstä. Vietin illan Poliittisen teatterin tuubissa, jossa esitetään filosofi-aktivisti Antonio Negrin näytelmää Parvi.

Negrin hämärä teksti on puoliksi manifesti, puoliksi dialogi. Sekasotkun ongelmia on Mustikkamaan kesäteatterissa lähestytty rakentamalla teos livevideoinnin varaan. Ratkaisu mahdollistaa näyttelijöiden liikkumisen teltan ympärillä.

Katsojat tuijottavat valkokangasta, jonka läpi näyttelijä välillä ryömii. Sitten hänet raahataan jaloista kankaan alta ulos teltasta, pois yleisön ulottuvilta.

Juuri screenin käyttö tuo esitykseen läheisyyttä. Kangas suurentaa näyttelijöiden kasvot, ja videon kautta teos leikkii läsnäolon ja poissaolon suhteilla.

Parvi alkaa vihasta, joka herättää raivoisan halun vastarintaan.

– Herään ja menen töihin. Mutta töitä ei ole… ja kun töitä on, ne ovat lyhytkestoisia, prekaareja, surkeita paskaduuneja. Tuntuu kuin jokaisella olemassaolon hetkellä täytyisi valita elämän ja kuoleman välillä, Tyyppi kuvailee tilannetta.

Kuoron rohkaisemana Tyyppi aikoo räjäyttää itsensä protestiksi. Se olisi kuitenkin pelkkä vastaus vallan provokaatioon.

Viha ei pysty rakentamaan uutta järjestystä, toisin kun rakastaminen ja yhteisen jakaminen, siis kommunismi. Kommunismi ei ole utopia, vaan halua omaan elämään.

– Vastarinta merkitsee, että elämä on arvokkaampi kuin kuolema, kuoro lausuu.

Tyyppi vaihtaa pommit, puolueen ja ideologian ”myrkkyä sylkevän nilviäisen” väkijoukon moneuteen. Se on parvi, jolle kuoro kertoo: te olette elinvoimainen vaihtoehto, siksi pääoma himoitsee ja yrittää kontrolloida teitä.

Kolmas näytös irrottelee hillittömillä vuoropuheluilla ja tanssilla. Esitys on parhaimmillaan, kun se lähtee omille teilleen Negrin tekstistä ja parodioi ja ironisoi poliittisia puheenparsia.

Viimeisessä osassa palataan manifestin lausumiseen, ja Negrin sekopäisen kielenkäytön terminologia puhkoo näyttelijöiden puhetta.

Ylioppilasteatterin toteutuksessa Parven neljä näyttelijää ovat naisia. Ehkä sukupuoli on kannanotto ja viittaa siihen, millaisista tilanteista, minkälaisesta työstä ja mistä hahmoista vastarinta nykyään lähtee.

Ylioppilasteatteri: Huvipuisto. Mustikkamaan kesäteatterissa 17. elokuuta asti. Näytelmään kuuluvan Parvi-esityksen on ohjannut Lasse Poser. Rooleissa Kiia Laine, Maria Mäkelä, Henna Partanen ja Salla Rupponen.