Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua oppilaista, opettajista ja vallasta. Hyvin pian se muuttui väittelyksi siitä, kenen pitäisi saada kurmottaa ja ketä. En ota kantaa yksittäistapauksiin, joista en tiedä juuri mitään. Mielestäni koko voimankäyttökysymys on täysin toisarvoinen. Siihen keskittymällä keskitytään pelkkiin oireisiin taudin sijaan.

Ja taudin nimi ei ihan varmasti ole ”hirviöoppilaat”. Olisi kovin helppoa sanoa, että ongelma ovat muutamat ”häiriköt” ja heidät poistamalla (minne ja entä sen jälkeen?) kaikki on hyvin. Omiin korviini ajattelutapa kuulostaa kylmältä, historiattomalta, epä-älylliseltä ja fasistiselta, eikä se vastaa kysymykseen, miksi osa reagoi kuten reagoi.

Monen kohdalla ulossulkeminen ja leimaaminen alkavat jo ensimmäisiltä luokilta. Miksi lapsi kunnioittaisi yhteisöä, joka on kohdellut tätä hylkiönä? Erästäkin ala-astelaista tarkkisluokkaa pidettiin eristyksissä kuin spitaalisia. He eivät saaneet edes ulkoilla tai käydä syömässä ”normaalien” lasten kanssa. Kuka voi edes kuvitella siitä seuraavan jotain hyvää?

Puhumattakaan siitä, miten koulun ulkopuoliset ongelmat – jotka ovat usein suoraa seurausta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta – seuraavat kouluun. Mutta yhteiskuntaa ei kiinnosta rakenteellinen kaltoinkohtelu tai yksilön tuska, vaan pelkästään se suuri synti, ettei joku kunnioita auktoriteetteja.

En halua väheksyä perusidealtaan ylivertaista peruskoulua saati opettajaparkojen alati mollattua ammattikuntaa, mutta koulu nyt vain on edelleenkin instituutio, jossa opitaan ennen kaikkea tottelemaan ja tekemään asioita valvonnan ja pakon eikä niiden itsensä vuoksi. Siellä paitsi opitaan, myös kasvatetaan ihmisiä vallankäytön kohteiksi, kunnon alamaisiksi. Olisi omituista ja pelottavaa, jos kukaan ei reagoisi tähän vastahankaisesti.

ILMOITUS

Sitä paitsi on järjetön lähtöasetelma, että kymmeniä teini-ikäisiä työnnetään istumaan tuntikausiksi hiljaa pulpetteihin yhden aikuisen yrittäessä takoa pakollista oppimäärää heidän päihinsä. Voisiko asioita tehdä jotenkin toisin?

Tosin muistan kyllä omilta kouluajoiltani opettajia, jotka saivat homman toimimaan. Mutta heidän auktoriteettinsa ei perustunutkaan pelkoon, uhkaan tai asemaan, vaan siihen, että opettaja piti, välitti ja oli aidosti kiinnostunut oppilaistaan. Häntä kannatti kuunnella. Teinit ovat lahjomattomia.

Mutta kaikki opettajat eivät voi olla superopettajia. Siksi ehdotankin opettajien tai oppilaiden hyviin ja huonoihin luokittelun sijaan pienempiä ryhmäkokoja, lisää koulu- ja erityisavustajia, tietämyksen lisäämistä oppimis- ja keskittymisvaikeuksista ja tämän huomioimista myös opetuksen tavoissa ja sisällöissä.

Ja – koska ainahan saa haaveilla – enemmän eri-ikäisten ja osaamiseltaan eritasoisten lasten yhdessäoloa ilman alati valvovaa aikuista. Erityisesti jälkimmäisellä voisi olla yllättävän suotuisia vaikutuksia.

Kirjoittaja on tamperelainen journalisti.