40-vuotias Vantaan Koivukylä oli oman aikansa Jakomäki: kauhisteltu ongelmalähiö ja tutkimuskohde.

Karaokebaarin ikkunan ohi kävelee kaksi maastohousuista miestä kaljojen kanssa. Vastapäisessä talossa majailee Takaisin elämään -niminen yhdistys.

– Tuossa talossa on leipäjono, josta kaverit hakivat opiskelijabudjetillaan ruokakasseja, kertoo Suvi Hanste.

Hanste asui Koivukylässä koko nuoruutensa, vuoteen 2002 asti. Hän myös työskenteli viisi vuotta lähiön ostoskeskuksen Spar-kaupassa.

– Kaupan kassalla näki huumeidenkäyttäjät, sekakäyttäjät, ja miten perheenäidit alkoholisoituu. Siinä huomasi hyvin, milloin on saapunut joku huumelasti, kun ihmiset alkoi olla sekaisin.

Optimoitu betonilähiö

Kun Koivukylää rakennettiin 1970-luvun alussa, tarkoituksena oli tehdä “kompaktikaupungista kontaktikaupunki”, jossa ihmiset tapaavat toisensa koivujen reunustamilla puistobulevardeilla.

ILMOITUS

Ei tullut puita eikä bulevardeja, tuli tietokoneilla optimoitu betonilähiö.

Korkea ja tiivis elementteihin perustuva kerrostalorakentaminen oli halpaa ja muodikasta. Ajateltiin, että tiivis alue tarkoittaa suurta väestömäärää ja runsaita palveluita. Vantaa myös halusi kilpailla väestönkasvusta Helsingin kanssa.

Kunta takasi suurille rakennusyrityksille yksinoikeuden kaavoitettuihin alueisiin. Rakennusliikkeet puolestaan sitoutuivat rakentamaan kunnallistekniikan ja muun asuinympäristön veloituksetta. Kustannukset siirrettiin asukkaille asuntojen hinnoissa.

Kunta ja rakentajat hyötyivät diilistä, eikä kukaan kysynyt asukkaiden mielipidettä. Talot rakennettiin betonikuilujen reunustamiksi torneiksi, joihin “varastoitiin” maalta muuttavia ihmisiä. Rakennuslaatu oli usein huonoa.

“Onnettomien ihmisten kylä”

Kymmenen vuotta Koivukylän rakentamisen jälkeen – 1980-luvun alussa – Vantaan lähiöiden asukkaat olivat kyselyissä pääosin tyytyväisiä asuinalueisiinsa.

Koivukyläkään ei ollut mikään slummi, vaan kyse oli “tavallisista nuorista palkkatyöläisistä tavallisessa uudessa asumalähiössä”, kuten sosiologi Matti Kortteinen kirjoitti klassikoksi nousseessa Koivukylä-tutkimuksessaan Lähiö (1982).

Tavallisuus ja enemmistön tyytyväisyys eivät tarkoittaneet ongelmien puutetta. Ympäristö koettiin ankeaksi ja tylsäksi.

– Eihän täällä muuta voi ku juoda kaljaa ja kävellä, sanoo sairaseläkeläinen Kortteisen kirjassa.

Kortteisen haastattelema kotirouva oli kysynyt rakennuttajalta, miksi kerrostalon piha on niin ahdas ja pimeä.

– Jos se ei ois semmonen ni eihä teillä olis varaa siellä asua, grynderi oli vastannut.

Tutkimusta seuranneesta mediakuhinasta jäi elämään slogan, jonka mukaan Koivukylä on “onnettomien ihmisten lähiö”.

Ympäristö muutti kaiken

Kortteisen tutkimuksen mukaan Koivukylän suurin ongelma oli köyhän ja ahtaan asuinympäristön tuottama sosiaalinen elämä, joka oli ydinperhekeskeistä. Perheet vertailivat ja kyttäsivät toisiaan.

Lähiöt synnyttivät lisäksi välinpitämättömyyden normin: jokaisen tuli pitää huolta omista asioistaan. Itä-Suomen maaseudulta muuttaneille työläisille tämä oli uutta.

Uusiksi menivät myös sukupuoliroolit. Molemmat vanhemmat kävivät töissä, mutta kotielämä jäi naisten harteille, kun miehet potivat sohvalla turhuuden ja tarpeettomuuden kokemuksiaan.

Asumisen eriarvoisuus, perhekeskeisyys ja elämän yksityisyys tuottivat tilanteen, jossa tyytymättömyys ympäristöön ei johtanut poliittiseen toimintaan, vaan suureen halukkuuteen muuttaa pois alueelta.

Hanste on siitä samaa mieltä Kortteisen lähiötutkimuksen kanssa, että parhaiten lähiöissä viihtyvät lapsiperheet. Muille alue on ankeampi.

Mitä lähiölapsuudesta jäi lopulta käteen?

– Se, ettei ole ihan lintukodossa kasvanut. Että on nähnyt kaiken näköistä meininkiä. Ei ole tullut sellaista, että jotkut ihmiset olisivat huonompia.

Laajempi juttu Koivukylästä ilmestyi Kansan Uutisten Viikkolehdessä perjantaina 5. huhtikuuta.