Vanhoilliset ovat tehneet äänekkään paluun kulttuuriin.

Julkisuuteen nousseet uudet konservatiiviälyköt kaipaavat hierarkioita ja sukupuolirooleja. He ylistävät esseissään säädyllisyyttä ja perusarvoja, pitävät ihmistä raadollisena ja arvostelevat siirtolaisuutta.

Heitä yhdistää inho vasemmistoa, liberaaleja ja feministejä kohtaan.

Kirjallisuuskriitikot Maaria Pääjärvi ja Aleksis Salusjärvi ovat eri mieltä näiden konservatiivien kanssa, mutta ymmärtävät heitä silti paremmin kuin vanhoja kirjailijoita tai poliitikkoja. Kustantaja Ville Hytösen mielestä kirjallisuus on taidetta, ei politiikkaa.

Viisi vuotta sitten sana “oikeistokonservatiivi” toi mieleen Tony Halmeen kaltaisen punaniskan. Nyt mieleen nousee kirjasivistynyt keikari, joka haluaa erottua roskaväestä ja barbaareista: kansanedustaja Jussi Halla-aho, esseisti Timo Hännikäinen, kirjailija Tommi Melender tai professori Timo Vihavainen.

Nämä julkisuuteen nousseet kulttuurikonservatiivit kaipaavat hierarkioita ja säädyllisyyttä. He ylistävät ”perusarvoja”, pitävät ihmistä raadollisena ja arvostelevat siirtolaisuutta.

ILMOITUS

Vaikka oikeistoälyköt eivät ole keskenään samaa mieltä kaikesta, heitä yhdistää inho vasemmistoa kohtaan.

Kulttuurikenttä Suomessa vuonna 2012: Puhutuimpia esseekirjoja julkaisevat Hännikäisen kaltaiset konservatiivit. Vihavainen on luonut itselleen jonkinlaisen oikeistoälykön roolin. Halla-aho on noussut blogeista eduskuntaan.

Vihavaisen toiveeseen on vastattu: konservatiivinen älykkö on tehnyt paluun. Erityisesti se näkyy esseissä.

Kritiikin Uutisten päätoimittaja Aleksis Salusjärven mukaan kulttuurikonservatiivien paluu liittyy poliittisen kentän muutokseen ja perussuomalaisiin. Taideväki koetaan vasemmistolaiseksi, feministiseksi, liberaaliksi ja vielä vihreäksi. Heitä vastaan halutaan asettaa naisvihamielisiä äänenpainoja ja julistuksia suomalaisuuden tärkeydestä.

Aiheesta enemmän löytyy 3. elokuuta ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdessä.