Olen iloinen siitä, että kollegat ovat jaksaneet pitää vanhustenhuollon epäkohtia esillä. Hoitohenkilökuntaa läheisten suilla morkkaaviin kauhutarinoihin olen kuitenkin kyllästynyt. Niissä äärimmäisen tärkeää ja vaikeaa työtä pienellä palkalla kiireessä puurtava hoitaja esitetään tunteettomana sadistina, joka tekee kaikkensa saadakseen vanhuksen olon mahdollisimman kurjaksi.

Omaisia käytetään lähteinä aika kritiikittömästi. Eikä ihme, kun alansa asiantuntijat eivät uskalla puhua epäkohdista potkujen pelossa. Ei mikään kahdeksas ihme sekään. Kuitenkin monelle alaa tuntemattomalle käynti läheisen luona voi olla ahdistava jo siksi, ettei hän tiedä vanhustenhoidosta – sen käytännöistä, sairauksista ja niiden hoidosta tai edes vanhuudesta – mitään.

Joku ehkä kammoksuu vanhuutta, sairautta ja kuolemaa, ja kanavoi tämän ahdistuksensa hoitajiin. Toisella kenties oma syyllisyys siitä, ettei ole halunnut tai kyennyt itse huolehtimaan läheisestään, purkautuu hoitajavihana. Toki vähintään yhtä moni järkyttyy todellisista epäkohdista ja huoli läheisestä on jokaisella varmasti aitoa. Vihan kohde vain on totaalisen väärä.

On aivan totta, että monissa paikoissa vanhojen ja sairaiden elo on varsin kaukana siitä, mitä ihmiselon kuuluisi olla. Totta on myös, että hoitajien ammattikuntaan mahtuu monenlaista menijää, kuten mihin tahansa ammattikuntaan. Mutta tietämäni ja tuntemani perusteella voin vakuuttaa, että valtaosa hoitajista pyrkii ajanpuutteesta, väsymyksestä ja surkeista puitteista huolimatta tekemään parhaansa työssään.

He ihan oikeasti joutuvat valitsemaan, vaihtavatko sen vanhuksen vaipat, joka on maannut märissään kuusi tuntia vai sen, joka kolme. Ja se ei ole valinta, jonka he haluaisivat tehdä. Heillä olisi vähän korkeampiakin ammatillisia tavoitteita.

ILMOITUS

Kunnallisalan kehittämissäätiö teetti alkuvuodesta tutkimuksen, jonka mukaan kunnat leikkaisivat viimeisimmäksi vanhustenhoidosta. Tätä on välillä vähän vaikea uskoa, kun katsoo vanhustenhuollon käytännön arvostusta vaikkapa Tampereella. Vaan eipä käy kuntiakaan kateeksi, kun valtionosuudet pienenevät ja tehtävät sen kun lisääntyvät.

Tästä pitäisi puhua enemmän. Nyt painopiste on piippuun vedettyjen hoitajien työmoraalin epäilyssä ja muussa kiusaamisessa. Ei sellaista ammattikuntaa olekaan, jonka kuuluisi olla arvostelun yläpuolella, mutta hoitajien arvostelu on mennyt jo kauan sitten yli. Ennen kaikkea ohi, eikä ainakaan palvele vanhusten hyvinvointia.

Siihen nähden, millä resursseilla alalla joudutaan toimimaan, sanoisin, että hoitajat pystyvät ihmeisiin. Päättäjien taholta puolestaan ei näytä löytyvän kykyä sellaiseen ihmeeseen, että elämänsä ja terveytensä tämän yhteiskunnan eteen uhranneet ihmiset saisivat inhimillisen kohtelun, ja että hoitajien annettaisiin mahdollistaa se heille. Ensimmäinen ja tärkein askel olisi saada tarpeeksi henkilökuntaa.

Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija.