Maamme politiikassa on iso tilaus Arhinmäen uudelle vasemmistolle. Ensimmäistä kertaa Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen puolueen puheenjohtaja haluaa rakentaa uudentyyppistä vasemmistolaista politiikkaa ja puolueen uudistumista lisäksi odotetaan näkökulmasta riippuen joko innokkaasti tai huolestuneesti ympäröivässä yhteiskunnassa. Eurovaalitappiosta huolimatta Vasemmistoliitto ei juuri tällä hetkellä ole auringonlaskun puolue.
Arhinmäen etsikkoaika tulee kestämään noin puoli vuotta. Tänä aikana täytyy pystyä osoittamaan, että lupauksille on katetta. Mikä on paras strategia edetä tässä tilanteessa?
Kaikkein suurin virhe olisi lähteä liennyttämään puolueen erilaisia ay- ja maaseutukuppikuntia vesittämällä luvattu uudistusohjelma ennen kuin sitä on edes esitetty. Mikään ei olisi tuhoisampaa kuin se, että politiikkaa seuraava yleisö pääsisi toteamaan: no niin, nyt se on nähty, Vasemmistoliitto on yksinkertaisesti niin konservatiivinen puolue, että Arhinmäkikään ei sitä pysty uudistamaan.
Poliittinen tilanne on sellainen että on pistettävä pöytään kaikki mitä löytyy. Ympäripyöreyden aika on ohi. Puolue ei ole olemassa turvatakseen turkistarhauksen työpaikat, mikä ei tietenkään tarkoita että kyseiseen elinkeinon piirissä olevat ihmiset olisivat yhdentekeviä. Päinvastoin, Vasemmistoliitto ymmärtää ekologisen muutoksen edellyttävän yhteiskunnallisia uudistuksia.
On esitetty näkemyksiä, että Vasemmistoliiton pitäisi olla duunarien puolue, heikompien puolella, palata juurilleen jne. Näitä näkemyksiä yhdistää se, että ne eivät tosiasiassa ole näkemyksiä. Todellinen yhteiskunnallinen ajattelu edellyttää käsitystä yhteiskunnan tuotantotavasta ja valtasuhteista, käytännöllistä ja teoreettista näkemystä ihmiselämän mahdollisuuksista sekä suunnitelmaa, kuinka poliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi edetään. Väite että puolueen pitäisi olla duunarin asialla, ei sisällä mitään näistä.
Eivätkö kaikki, jotka eivät voi elää pääoman tuotoilla, ole duunareita? Miksi vain miespuolinen teollisuustyöläinen olisi duunari? Duunarin asialla ovat joskus naisetkin, mutta tästä liikehdinnästä tuntuu jäävän käteen vain väite tiettyjen ammattiryhmien (tai sosioekonomisten ryhmien) ensisijaisuudesta muihin nähden. Jonkinlaista väärinymmärrettyä proletariaattiajattelua siis.
Juurille palaaminen ei ole todellinen näkemys, ellei kerrota miksi juurille pitäisi palata ja millä tavalla täsmälleen. Sadan vuoden takaisiin iskulauseisiin ja organisointitapoihin ei ainakaan voida palata. Voi olla että leniniläinen strateginen ajattelu olisi harkitsemisen arvoista, Gramsci ja Marx pitää tuntea, mutta maailma on muuttunut niin paljon että kokonaisvaltainen paluu juurille vaikuttaa mahdottomalta.
Pitäisikö Vasemmistoliiton sitten olla heikompien asialla? Kukaan ei halua tulla leimatuksi muita heikommaksi. Ollessaan heikomman asialla mikä tahansa puolue tosiasiassa holhoaa ja vähättelee. Ihminen voi olla huonommassa valta-asemassa kuin toinen, mutta silti henkilökohtaiselta potentiaaliltaan huomattavan vahva. Nekin, jotka eivät ole yksin vahvoja, ovat sitä yhdessä muiden kanssa. Työväenliike on toistensa kanssa yhdistyneiden itsenäisten ja ylpeiden ihmisten yhteiskunnallinen uudistusliike, joka ei sopeudu porvarivaltion sille osoittamaan lokeroon vaan kunnioittaa ainoastaan itseään, ihmiskuntaa ja maapalloa.
Sen sijaan että rakennettaisiin yhden iskulauseen puolue, tavoitteena täytyy olla syvälliseen analyysiin pohjautuva liike, joka saavuttaa mahdollisimman laajan kannatuspohjan radikaalille uudistusohjelmalleen. Pienin yhteinen nimittäjä ei nyt johda mahdollisimman laajaan kannatuspohjaan, koska se ei mahdollista uusia poliittisia oivalluksia eikä näkyvää profiilia. Tarvitaan rentoa rohkeutta, jota tukee raudanluja ja partaveitsenterävä poliittinen sisältötyö.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.