Eilina Gusatinsky
Tällä viikolla tapasin miltei sata vuotta sitten Suomenlinnassa syntyneen naisen. Hänen isovanhempansa olivat muuttaneet Venäjältä Suomeen 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Kauppiaita kun olivat, heidän piti anoa Suomen kansalaisuutta (kauppatoiminta oli ulkomaalaisilta kielletty), joten heidän lapsensa olivat jo syntyessään Suomen kansalaisia.
Lokakuussa sata vuotta täyttävä on ihastuttava ihminen. Hän päätti koulunsa vuonna 1925 (!) ja muisti opettajiensa nimet. Kertomukset menneisyydestä olivat hyvin positiivisia ja valoisia. Ja se kaunis venäjä, jota hän puhuu! Harmitteli siinä, ettei lapsenlapsille ja heidän jälkeläisilleen kieli ole enää siirtynyt, mutta se ei haittaa siteitä perheen sisällä – babuška taitaa suomea ja ruotsia täydellisesti.
Kerroin tuoreeltaan suomalaiselle tuttavalleni yksin kotona asuvasta ihanasta naisesta. ”Ai, onko hän niitä emigrantteja?” – oli ensimmäinen reaktio. Pitäkö varautua siihen, etteivät minunkaan lapsenlapseni pääsee eroon ”maahanmuuttaja- tittelistä”? Että ainoa ehto päästä ”omaksi” on täydellinen sulautuminen? Nuorimmainen poikani kysyikin jo, pitäisikö hänen vaihtaa sukunimeä.
Viime aikoina olen tavannut monia Suomen venäläisiä. Suomen venäjänkielisten yhdistyksien liitto toteuttaa projektia, jonka tarkoituksena on tutustuttaa Suomen venäläisten historiaan. Yksi tavoitteista on myös löytää vastaus siihen, miten voi säilyttää perheessä venäjän kielen taidon. Valitettavan monet joutuvat kertomaan, että heidän lapsensa eivät osaa venäjää.
Itse en ole toteuttamassa hanketta, mutta pääsin mukaan seuraamaan haastatteluita ja keräämään Spektriä varten materiaalia. Huomasin, miten tärkeäksi nämä tapaamiset ovat tulleet minulle. Ehkä yritän löytää keinoja auttaa nykyistä venäjänkielistä nuorisoa tulemaan sinuksi itsensä kanssa. Identiteetin määritteleminen monille ei ole helppo asia. Mutta jos he saavat enemmän tietoa siitä, miten toiset ovat löytäneet siihen vastauksen, keitä he ovat – sanotaan 70-50-30-vuotta sitten, niin juurien kieltäminen ei jää ainoaksi vaihtoehdoksi.
Sekin auttaa, kun huomaa, ettei venäjänkielisten läsnäolo Suomessa ole uusi asia. Vaikka usein kuulee näkymättömästä vähemmistöstä, kun puhutaan venäjänkielisistä, niin mielestäni se kertoo enemmän haluttomuudesta nähdä. Tai sitten molemminpuolisesta pelosta.
Yksi emigrantin lapsenlapsista kertoi, että hänen isänsä oli melkein kieltänyt lapsia puhumasta venäjää. Sukunimien vaihtaminen suomalaiseksi oli monille tapa suojella itseään ja lapsia ongelmilta.
Mielenkiintoista on sekin, että samalla monet vakuuttavat, ettei ongelmia ole ollut. Esimerkiksi kertovat, etteivät ikinä ovat kohdanneet vihamielisyyttä taustansa takia ja perään muistelevat niitä harvoja paikkoja, jonne venäläiset otettiin töihin (mm. Kaapelitehdas, Fazer). Tai kertovat matkasta Tallinnaan seuraavasti: ”Mentiin sinne laivalla. Vaikka meitä venäläisiä nuoria oli paljon, aluksen kapteeni suhtautui meihin ystävällisesti.”
On huvittavia piirteitä, jotka eivät ole paljon muuttuneet. Kohta satavuotias nainen kertoi, miten suomalainen silmälääkäri määräsi hänelle silmälasit. Hän oli silloin kouluikäinen. Venäläiset sukulaiset päättivät näyttää tytön pietarilaiselle professorille, koska ”suomalaiset lääkärit eivät osaa mitään”. Tyttö vietiin Pietariin, missä professori vahvisti Suomessa annetun diagnoosiin: ilman silmälaseja tyttö ei pärjää. Tänäänkin hyvin usein törmää samankaltaiseen epäluuloon.
Toisaalta en tiedä, kiinnostavatko nämä asiat nuoria. Ehkä ei, mutta sen saan tietää vasta myöhemmin. Täytyyhän heille antaa mahdollisuudet tutustua historiaan ja tehdä johtopäätöksiään itse.
Näen, miten monet toteavat surullisesti: kunpa olisin jaksanut kuunnella isovanhempia ja osannut olla uteliaampi! Onnekkaille edesmenneet läheiset ovat jättäneet käsiin tai kirjoituskoneella kirjoitettuja muistelmia, kirjeitä, säilyttäneitä arkistoja. Kuulemma kansallisarkistossa on tuhansia laatikoita täynnä venäjäksi kirjoitettuja papereita. Ei ole vielä ollut aikaa ja resursseja selvittää, mitä kaikkea sieltä löytyy…
Taas tulee mieleen, mitä jää meidän jälkeemme? Sähköpostit ja tekstiviestit?
Kirjoittaja on Spektr-lehden
päätoimittaja