Jarmo Lintunen

Ensin on runo, ja jos se sytyttää säveltäjä Kaj Chydeniuksen, siitä saattaa syntyä laulu. Toisin päin se ei mene. Chydenius ei ryhdy säveltämään Vanhasen vastaista melodiaa.

Säveltäjä Kaj Chydenius aloitti Eino Leinolla. Tiistaina ilmestyneissä muistelmissaan (Muistin juuri, Otava 2009) hän kertoo lainanneensa Eino S. Revon hyllystä Leinon näytelmän Tuonelan joutsen ja säveltäneensä sen loppulaulun. Laulu julkaistiin vuonna 1966.

Laulusävellys numero kaksi osoitti solidaarisuutta Hiroshiman atomipommin uhreille. Siihen hän kirjoitti tekstinkin itse, mutta silloinen kumppani Kaisa Korhonen kehotti jättämään runojen kirjoittamisen niille, jotka osaavat.

Chydenius totteli. Hän säveltää edelleen noin sadan laulun vuosivauhdilla, mutta ottaa runot hengenheimolaisikseen kokemiltaan ammattilaisilta ja harrastajilta. Heitä ovat vuosien varrella olleet muun muassa Elvi Sinervo, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Pauli Ylitalo ja Ahti Taponen.

Oopperoita ja
Raamatun tarinoita

Niin sanotut taistolaislaulut muodostavat Kaj Chydeniuksen tuotannossa pisaran meressä ja niistä on aikaa. Sen vaiheen säveltäjä sanoo hiipuneen viimeistään Mihail Gorbatshoviin 1980-luvulla.

Tuoreimpia suurtöitä on pohjoisruotsalaisen Bengt Pohjasen kanssa yhteistyönä tehty trilogia Joppausooppera, Laestadiusooppera ja Sotaooppera. Viimeksi mainittu kertoo Suomen sodasta Tornionjokilaaksossa ja saa ensi-iltansa Haaparannassa kesäkuussa.

ILMOITUS

Ahti Taposen kanssa Kaj Chydenius on tehnyt muun muassa Raamatun kertomuksiin pohjautuvia lauluja. Ei uskonnollisista syistä, vaan siksi, että Raamatussa on kiinnostavia tarinoita.

Ei Vanhasen
vastaista melodiaa

Chydeniukselta on turha kysyä, mistä aiheista nyt pitäisi tehdä yhteiskunnallisia lauluja. Hän ei pyydä keneltäkään runoja, mutta säveltää mielellään, jos sellaisia tekstejä tarjotaan. Mutta marssijärjestys on tämä: ensin on runo ja siitä saattaa, siis saattaa syntyä laulu.

– Minä en pyydä keneltäkään runoja, en ole siinä asemassa. Runoja ei pitäisi kirjoittaa muista kuin itselle tärkeistä aiheista, Kaj Chydenius torjuu ajatuksen yhteiskunnallisista tilaustöistä.

Sellaisten runojen ja laulujen tarvetta hän ei kiistä.

– Laulajatkin olisivat kiinnostuneita. Ei ole vaikea löytää laulajaa tärkeälle asialle. Mutta ensin on teksti ja sitten on musiikki. Ei niin, että nyt minä teen tässä Vanhasen vastaisen melodian.

Harrastajia, vaan
ei harrastelijoita

Kaj Chydeniuksen nykyiseen kauteen kuuluu hedelmällinen yhteistyö harrastajakirjoittajien kanssa. Itselleen tuntemattomalta Ahti Taposelta hän sai 36 laulutekstiä vuonna 1989. Ne todella sytyttivät: Jätkän balladi oli ainutlaatuinen kuvaus Lapin savottaelämästä toisen maailmansodan jälkeen.

Kittilässä, syrjäkylän kaupassa,

kaksi jätkää Illodiinia on kysyneet,

ja vaikka apulainen sanoo loppuneen,

ne sinnikkäästi ovat siinä pysyneet.

Jukka Siiroselta hän sai tekstinipun tammikuussa 2002. Niistä syntyi lauluiltoja KOM-ravintolaan ja Monna Kamu levytti useita vuonna 2004 kuolleen Siirosen tekstejä 2007 ilmestyneelle levylleen.

Olen syntynyt siihen maisemaan,

joka menneisyydestä muistetaan.

Siellä vahvalle arvonsa annetaan

ja heikosta huolta kannetaan

Kaj Chydenius asettaa sanansa huolellisesti puhuessaan harrastajakirjoittajista. Ettei vain tule vaikutelma, että puhutaan väheksyvästi harrastelijoista, koska monet ammattilaiset kirjoittavat keskeneräisempää tekstiä kuin hyvät harrastajat, hän sanoo.

– On hyvä, että on olemassa ei-akateeminen ruohonjuuritaso, joilla kaikilla on mielipide ja jonka he laittavat myös runoihinsa, Chydenius kiittelee vähemmän nimekkäitä yhteistyökumppaneitaan.

Hänestä on tärkeää, että harrastajat uskaltautuvat lähestymään itseään, koska kyse on vuorovaikutuksesta. Säveltäjä voi auttaa, koska hän voi parantaa runoilijan itsetuntoa.

– Taiteilijakin tarvitsee selkärankaa. Pitää olla rohkeutta sanoa se, mitä haluaa sanoa. Tässä yhteiskunnassa sellainen nipistely näyttää olevan suosittu tapa olla olemassa, että tuo ei uskalla sitä ja tuo ei tätä.

– Muistatko semmoiset ajat, kun vasemmistoa pilkattiin siitä, että ne aina sanovat, että me vaadimme? Oli se siinä mielessä hienoa, että ne ovat seisseet ja sanoneet vaativansa. Kuka nyt vaatii? Välillä tuntuu, ettei kukaan vaadi mitään siihen verrattuna, mitä he ajattelevat..

– Sellaisessa voisi musiikillakin olla joku funktio auttaa sitä itseluottamusta isommaksi.

Joukko imee
voimaa toisistaan

Itseluottamusta auttaa sekin, jos voidaan sanoa sanottava isolla joukolla. Vuoden 1966 kohunäytelmän Lapualaisooppera säveltäjä pitää siinä yhtenä isona asiana, että oli porukka, joka toisistaan voimaa imien sanoi ulos asioita, joita oli oppinut vasta kouluvuosiensa jälkeen.

– Jos yksin olisi joutunut sanomaan, niin olisi ollut vaikeampaa. Mutta kun on neljäkymmentä henkeä lavalla, niin sellaisella on jo vissi merkitys.

Suomalaisia on kutsuttu kansaksi, joka vaikenee kahdella kielellä. Mutta ehkä se ei sittenkään kokonaan vaikene, vaan kirjoittaa pöytälaatikkoon.

Jos näin on, niin Kaj Chydeniuksen mielestä niitä on turha sinne pöytälaatikkoon jättää.

– Jos ne saisi esiin, niin vaatimattomastakin yrityksestä voisi vähitellen kasvaa yksi puu lisää.

Kaunein runo
yhdessä aamussa

Kaj Chydenius itse syttyy runolle monta kautta. Joitain pitää ensin makustella, monet kolahtavat heti. Mutta se, mikä kolahtaa säveltäjään, ei välttämättä innostakaan laulajaa.

– Sitten pitää vaan ottaa lusikka kauniiseen käteen, koska laulajan ei pitäisi ottaa laulua ohjelmaansa vain siksi, että minä pidän siitä. Hänen pitää itsekin tykätä.

– Jotkut runot kolahtavat ilman muuta. Eräänä päivänä oltiin kaljalla Sikalassa (Sea Horse) ennen KOM-ravintolaa ja Kuhmon kulttuurisihteeri Toivo Mikkola sanoi, että kyllä sinä olet paljon säveltänyt runoja, mutta et Suomen kauneinta runoa. Minä, että mikä se mukamas on. Se on Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satama, vastasi Mikkola.

– Sanoin, että jaa, en ole lukenutkaan. Seuraavana aamuna sävelsin sen ja oli kyllä helvetin kaunis runo. Että kiitos Toivo Mikkola, kun sanoit tuon jutun.

Minä nytkin merelle katson.

Sydän itkeä melkein vois,

sillä syksyllä luotani lähti

tuo laiva ihana pois,

joka suurempi muita oli,

ja jota mä rakastin,

kun saapui se korkein keuloin

ja purjein ylpeilevin.

Seuraavana aamuna Suomen kauneimman runon. Aika nopeaa?

– Joo, se on vaan aktiivisuudesta kiinni. Saadessani noin kauniin runon käteeni, halusin kokeilla, mitä piano antaa siitä.

Romaani tehdään,
mutta runo tulee

Isännän tuolista kuuluu syvä huokaus, kun säveltäjä miettii itselleen tärkeitä runoja.

– Hannu Mäkelä sanoo aina, että romaani rakennetaan, mutta runo annetaan. Romaanin kanssa tehdään työtä, mutta runo tulee jos tulee. Jos ei, keksi muuta, mene kävelylle… Sama se on pienen laulun säveltämisessä. Jos ei tule, niin polje vaikka kuntopyörää.

Kaj Chydenius osaa sanoa ainakin sen, millainen runo ei häntä sytytä: se on arkinen, lattea, löysä, puoli-innostumaton.

– Jos näkee, että runoilija on tosi innostunut asiasta, että se polttaa, niin kyllä siitä sitten syttyy itsekin. Ja runo on ainoa inspiraation lähde. Ei ole muita. Ei piano inspiroi, vaan jos runossa on jokin noste. Musiikkihan on tunnetta, ja jos runossa on valmiiksi ikään kuin noste sille tunteelle, niin silloin on oikeastaan niin kuin hana auki. Silloin on helppo säveltää. Ja niitä runoja on paljon.

Mutta vaikka runoilija olisi kuinka innostunut teoksestaan ja se ei Chydeniukseen kolahda, niin hän ei sävellä.

– Ei huonoa kannata ruveta tekemään. Ihmiset kysyvät, että montako laulua olet säveltänyt. Sanon, että se on sama kuin kysyisit Gunde Svanilta, että moneenko hiihtokilpailuun olet osallistunut. Ja nekinkö lasketaan, kun hän oli neljäskymmenes? Miksi ne pitäisi laskea? Pitää laskea vain, ne missä on laskemisen kannalta kanttia. Ja niin pitää minusta sävellystenkin kanssa tehdä.

Tällä Chydenius ei sano, etteikö ole lupa myös epäonnistua.

Sitten on vaan yritettävä uudestaan, mutta epäonnistumisesta ei pidä antaa pisteitä.

Juhlakonsertit
ja kolme levyä

Kaj Chydenius täyttää syksyllä 70 vuotta ja elää parhaillaan kiivasta keikkakevättä. Juhlakonsertit otsikolla Silta kaartui, meri kohahti muodostavat siitä vain yhden osan. Muita lauluiltoja esitetään Helsingissä KOM-ravintolassa ja Lahdessa Vanhassa Jukossa.

Kesäkuussa Orimattilassa on kirkkokonsertti ja Haaparannassa Sotaoopperan ensi-ilta.

Uusia Chydenius-levyjä tänä vuonna on luvassa kolme: yksi on kokoelma viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana syntyneistä äänitteistä, toisen hän tekee luottolaulajiensa kanssa vielä levyttämättömistä kappaleista ja kolmanneksi pojat Kalle ja Jussi tekevät levyä isänsä säveltämistä lauluista.

Chydeniuksen juhlavuosi huipentuu 15. marraskuuta Finlandiatalossa.

– Olen itselleni ja vähän ympäristöllenikin luvannut, että tämän vuoden minä voin tehdä tätä työtä näin. Sitten voin rauhassa miettiä, että mitä seuraavaksi.

– Tämä kaikki on tavattoman mielenkiintoista, koska konserttien harjoittaminen on uskomattoman kiinnostavaa, levyjen tekeminen kaikin mokomin myöskin.

– Ja kyllähän se toki kiinnostaa, millä tavalla tähän kirjaan suhtaudutaan. Löytyykö siitä jotain uutta mietittävää vai otetaanko sieltä vaan se vanha, jota odotettiinkin. Ei se ole vailla mielenkiintoa.

Politiikka – aikansa kutakin

1970-luvun poliittisen laululiikkeen ykkössäveltäjä Kaj Chydenius tekee toimittajalle selväksi, että hän ei halua nyt puhua politiikasta.

Ja se on kyllä ihan ymmärrettävää. Kenen joukoissa seisot syntyi vuonna 1970. Sen jälkeen on syntynyt satoja muita lauluja, oopperoita, satuoopperoita, kantaatteja, oratorioita, kamarimusiikkia…

Politiikasta Chydenius ei paljoa puhu muistelmissaankaan. Toteaa, ettei ole tuntenut tarvetta aatteelliseen takinkääntöön, vaan on edelleen SKP:n jäsen. ”Hulluuden olen laskenut nuoruuden tiliin ja vanhuudelta odottanut viisautta.”

Politiikasta Chydeniukselta innoitti kysymään lähinnä hänen oma kokemuksensa. Juankoskelainen oli 1950-luvun lopulla Helsinkiin tullessaan täysin tietämätön siitä. Uusi elämänvaihe aukeni Ylioppilasteatterissa ja 1960-luvun lopulla hän oli jo sukupolvensa johtava aatteellinen säveltulkki.

Mistä liike syntyi silloin ja miten Kaj Chydenius vertaisi silloista ja nykyistä yhteiskunnallista tilannetta, ajattelin kysyä.

Sen verran säveltäjä suostuu pohtimaan, ettei minkään uuden poliittisen joukkoliikkeen synnystä näyttäisi olevan merkkejä.

– Onko niitä joukkoja menossa muualle kuin Soinin piireihin? hän esittää vastakysymyksen.

– Jotakin tulee tapahtumaan ja laulamiseen on kyllä syytä. Mutta missä järjestyksessä se jotakin tapahtuu ja missä järjestyksessä siitä tulevat taiteelliset kommentit, sitä en ole hyvä veikkaamaan. Mutta hyvät neuvot ovat kalliit.

Sitten Kaj Chydenius pistää tälle keskustelulle pisteen: hän on julkaissut yli 300-sivuiset muistelmat, joissa puhutaan runoudesta. Se häntä kiinnostaa ja politiikkaa Chydenius ei enää aio tehdä.

– Olen aikani tehnyt ja hyvin meni.