Mimmu Tihinen: Virkkusen viisitoista valetta. WSOY 2009. 180 sivua.
Mimmu Tihisen Virkkusen viisitoista valetta on hankala teos. Teksti itsessään on helposti luettavaa, kuten nuorten kirjallisuudessa yleensäkin. Ongelmat syntyvät aivan muusta.
Hymiöitä on ripoteltu pitkin kirjaa ihan kiitettävästi, mutta se tuntuu hieman siltä, kuin alleviivattaisiin teini-ikää. Lisäksi jokainen luku alkaa jonkinlaisella ”testaa itsesi” -kysymyksellä, kirjan lopussa voi laskea tuloksen ja saada selville minkälainen valehtelija itse on. Idea on ihan hauska, mutta se ei vaikuta kovin toimivalta. Ongelmallinen on myös kirjan päähenkilö Marjut Virkkunen, johon samaistuminen on hyvin hankalaa.
Tarina itse ei ole mitenkään huono ja siinä on sellaista huumoria, joka tekee lukemisesta paikoittain hyvinkin viihdyttävää. Kirjassa on myös syvyyttä ja kipeidenkin asioiden käsittelyä.
Varsinainen tarina kertoo tytöstä, joka on muuttanut uudelle paikkakunnalle. Marjut ei tunne sieltä ketään ja koulunkin hän aloittaa viikon myöhässä, äidin virheen vuoksi.
Lopulta ongelma onkin siinä, että vieraalla paikkakunnalla seitsemännen luokan aloittaminen oli hyvin pitkälti juuri tuollaista kuusitoista vuotta sitten. On hyvin vaikea uskoa, että tässä ajassa asiat olisivat muuttuneet vain hymiöiden ja internetin osalta. Niinpä kirja onkin lähimenneisyyttä kuvaavana teoksena ja jopa nostalgiaa herättävänä opuksena ihan hauska.
Toisin kuin esimerkiksi Tuija Lehtisellä Mimmu Tihisellä ei ainakaan toistaiseksi ole taitoa kuvata nuorten elämää ajattomasti. Helsingin kaupunginkirjastosta kerrotaan, että Lehtisen 1980- ja -90-luvun taitteessa kirjoittamat kirjat ovat edelleen lähes yhtä luettuja kuin kuusitoista vuotta sitten.
Nuorten kirjallisuudessa suurinta roolia eivät näyttele kännykät, netti ja iPodit vaan nuoruuteen kuuluva vaikeus ja tuskittelu, joka yleensä lopulta johtaa aikuisuuteen – jos hyvin käy.
Ei Tihisen kirjassa silti mitään suurempaa vikaa ole, nopeasti hotkaistuna kevytkirjallisuutena sillä varmasti on oma paikkansa.