Renny Harlinilla menee huonosti. Suomen isänmaallisimpaan Hollywood-ohjaajaan ei enää uskota Tanskanmaalla, Nordisk Filmissä.
Eikä varsinkaan tuottaja Markus Seliniin, jolla on ollut aina suuret puheet ja leveät eleet ja tavallisen inhimillinen taito panna rahaa menemään kun sitä monesta tuutista tarjotaan.
Vahinko vain, että Jaamankankaan marja- ja sienimaastoa Joensuun ja Kontiolahden rajamailla ehdittiin jo kaivaa juoksuhaudoiksi. Mannerheim-spesialisteja, lavastajia ja muita filmiryhmän erikoispommimiehiä odotellessa palkattiin töihin satoja joensuulaisavustajia, siis varalle. Halukkaita löytyi pilvin pimein. Saapa nähdä, missä mitassa kuvaukset nyt etenevät? Tai Carelicum-museoon suunniteltu Mannerheim-elokuvanäyttely?
Positiivista on se, että Mannerheimin tekijöille tuli pieni miettimispaussi. Kaikki luovan työn ihmisethän tietävät, että yleensä aika parantaa taidetta. Ehkäpä Renny Harlininkin kohdalla voisi mahdollisesti käydä näin? Mannerheimiä ei pidä tuotteistaa kamalalla kiireellä, action-filmin uholla, vaan hiljaisella pieteetillä. Minusta nyt voitaisiin kehitellä toimintaelokuvaa filosofisempaan suuntaan.
Uusia käsikirjoittajia mukaan – kyllä Suomesta ideoita löytyy ja lahjakkaita kynäilijöitä, joilla ei ole kunnon töitä. Ei kannata heittää miljoonia jo tuhlattuja euroja hukkaan. Tosin näyttää siltä, että köyhtyneiltä pohjoiskarjalaisyrittäjiltä löytyy talouskriisinkin oloissa tukea Harlin-hankkeelle, sillä uusia rahoittajia on jo kuulemma ilmoittautunut. Ja armeijahan tulee tarvittaessa myös hätiin (?).
Mikä silti estäisi Mannerheim-konseptin uudelleenkatsomista? Minusta houkuttelevampia kuin sotakohtaukset, olisivat kuvat Mannerheimista Portugalissa tai Sveitsissä. Viisastunut tai pölmistynyt vanhus köpöttelemässä ilta-auringossa, miettimässä menneitä, tekemisiään.
Vaikkapa muistelemassa tsaarinupseerina Suomi-kuvaansa ja kansalaissodan julmuuksia. Kertomassa Algarven kalastajille vodkanjuontikilpailuista Pietarissa sata vuotta sitten: kuka selviää korkeimmalle kun Talvipalatsin joka askelmalla on tyhjennettävä piripintainen pikari. Tai vaikka kertaamassa aseveli Adolf Hitlerin levottomia jupinoita syntymäpäivillään juhlajunan salonkivaunussa.
Jaamankankaan juoksuhaudat voisi huoletta täyttää (vaikka työttömyystöinä, pikkuraha!), luonto palauttaa alkuperäisen näköiseksi.
Sotakuvauksia ja ihmisraatoja on elokuvataide pullollaan ja hävityt sodat joutaisi vaihteeksi unohtaa– ja keskittyä rauhaa ja sovintoa etsivän vanhuksen ehtoopuolen mietteisiin. Sikäli mikäli ne ovat elokuvan arvoisia.