Tällaisena taantumuksen aikana on erityisen vaikeaa pitää mielessä vapaus, ihmisen asia. Ei ole pakko alistua. Voi nousta kapinaan.
Ellei seniilin politiikan takia ole näkyvissäkään muutosta, se on tehtävä.
Kun ei mitään tapahdu, on saatava tapahtumaan. Avattava näköaloja, keksittävä uutta, levitettävä tietoa.
Miten kukaan voi innostua, kun ei usko, että toisinkin voi olla? Monet ovat niin päähänpotkittuja, etteivät kuule eivätkä näe.
Niitä, joilla menee huonoiten, ei auta kukaan. He eivät edes tiedä hyvinvointivaltion sosiaaliturvasta, joka pitäisi heistäkin hiukan huolta. Mitä siitä sitten, joku sanoo, varastakoot rahan Lasoliin.
Mutta pitemmällä tähtäimellä aika ei mene taaksepäin.
Aika tulee lopulta niiden avuksi jotka eivät suostu totalitarismiin, päätepysäkkiin kesken elämän.