Viime aikoina paljastuneet finanssi- ja kasinokapitalismin ylilyönnit ja niitä seurannut taantuma ovat johtaneet monitasoisiin elvytystoimiin kiihtyvien irtisanomisten kylkiäisinä. Markkinaliberalismi on tullut tiensä päähän. Porvarijohtajat eivät enää nyrpistä nenäänsä monien kansalaisjärjestöjen ehdottamille keynesiläisille talousopeille, vaikka epäonnistuneen uusliberalismin tavoitteena on ollut pitkään nimenomaan valtion roolin supistaminen ja koko yhteiskunnallisen elämän alistaminen markkinavoimille.
Nyt kun suuryrityksetkin saavat maistaa omaa lääkettään – säätelemättömän vapaakaupan seurauksia – ja ahneus on kylvänyt ”luovaa tuhoa” ylemmissäkin tuloluokissa, valikoiva yhtiö-sosialismi alkaa kelvata.
Itse asiassa, markkinavoimat eivät ole missään vaiheessa toimineet kannattamansa vapaan kilpailun periaatteiden mukaisesti. Päinvastoin, erilaiset suojatullit Yhdysvalloissa, EU:n ja Suomen sisäiset piilokartellit ja suuryritysten sekä työntekijöiden etuja edistävät direktiivit ja käytännöt ovat osoittaneet, ettei myytti reilusta kilpailuttamisesta ja markkinoiden itsesäätelystä vastaa todellisuutta.
Sitä paitsi, koko uusliberalistisen vallankaappauksen ajan valtiot ovat tukeneet nimenomaan yrityksiä tavalla, joka sotii kilpailun vääristämisen periaatetta vastaan. Jättiyritykset ovat kautta aikojen käyneet veronmaksajien kukkarolla ja omanlaisella sossuluukullaan, vaikka ne samalla arvostelevat sosiaalitukia ja levittävät oppia jokaisen ”omavastuusta” arvostellen solidaarisuutta ja muita ”sosialistisia” oppeja.
Jos ”ahkeruudesta tulee palkita”, miksi ylipitkiä työpäiviä tekevien kunnan naisvaltaisten alojen henkilökunta kituuttaa yhä vaan riittämättömillä palkoilla ja lisäksi vajailla resursseilla, jonka seurauksena vanhusten ja sairaiden riittämätön hoito ovat olleet vaaleista vaaleihin kansalaisten suurin huolenaihe? On kyse valikoivasta eli eliitin ”ahkeruuden” (lue pääoman vallan) palkitsemisesta sekä tietoisesta julkisen sektorin alasajosta markkinoiden luomiseksi yksityisyrittäjille.
Sosiaalinen elvytys jää siksi jälleen taloudellisen elvytyksen jalkoihin. Sen seurauksena eriarvoisuus kasvaa entisestään.
Ari Ojapellon (2006) mukaan vuonna 1980 toimitusjohtaja sai keskimäärin 42 kertaa paremman korvauksen työstään kuin palkansaaja. Vuonna 1999 suhde oli 475-kertainen. 2000-luvulla erot ovat vain kasvaneet. Vuosina 1990–2000 rikkaimman kymmenyksen tulot kasvoivat noin 44 prosenttia. Suurituloisimman prosentin, noin 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat samaan aikaa 122 prosenttia.
Nokialle maksetun rahan osuus on ollut vuosina 1997–2005 keskimäärin 6,3 prosenttia Tekesin jakamasta rahasta eli noin 106 miljoonaa euroa. Muutkin rahan tarpeessa olevat megayhtiöt ovat saaneet veronmaksajien miljoonatukiaisia kuten Metso (n. 55 milj.), Orion (n.32 milj), ABB Suomi (n. 17 milj), Fortum (11 milj) ja UPM Kymmene (n. 7 milj) jne. (Ojapelto 2006, 242).
Samaan aikaan kun valtio on vähentänyt kuntien valtionosuuksia ja ajanut niiden mahdollisuuksia tuottaa palveluja alas, se on lisännyt tukeaan verovaroin yksityissektorille, muun muassa terveysalan yrityksille, vaikka tuki on samalla pois julkisesta, kohtuuhintaisesta palveluntarjonnasta, joka ei tähtää voittojen yksityistämiseen ja riskien sosiaalistamiseen. Valtio on jakanut miljardiluokan tukiaisia yrityselämälle useiden eri kanavien kautta, mutta se vaatii niitä yhä lisää, tällä kertaa finanssikriisin varjolla, ja luvassahan on pääministeri Matti Vanhasen mukaan miljardisatsaukset moniin tärkeisiin, mutta korkeintaan toissijaisesti sosiaalisiin kohteisiin.
Kun kuntien omien palvelujen edellytyksiä ollaan kavennettu vähentämällä tuloja ja lisäämällä tehtäviä, herää monia kysymyksiä. Kuinka ne voivat kilpailla tasa-arvoisesti jättitukia saavien ja saaneiden yksityisyritysten kanssa silloin kun lähdetään kilpailuttamisen tielle? Eivätkö jättielvytyspaketit vääristä ”kilpailua” ja kavenna kansalaisten perusoikeuksia kohtuuhintaisiin, kunnolla säädeltyihin ja valvottuihin peruspalveluihin?
Myös vasemmistopoliitikot ehdottavat suuria elvytystoimia niiden monien alojen auttamiseksi, jotka nyt ovat joutuneet ahdinkoon. Joskin vasemmisto on esittänyt myös kuntatalouden elvyttämistä, ihmettelen, miksi vaatimukset kohdistuvat useimmiten kuitenkin vain miesvaltaisiin töihin ja aloihin rataverkoista, teistä ja rakentamisesta remontteihin.
Työntekijäryhmänä kuntasektorin ja valtion naisvaltaisten alojen työntekijät ovat olleet globaalitalouden rakennemuutosten ja julkisen sektorin alasajon ensisijaisia uhreja ja maksunaisia. Meneillään oleva kehitys kärjistää tätä kehitystä entisestään. Kun on yleisesti tunnettua, että kunta-alan henkilökunta kouluista SOTE-aloille ovat ylityöllistettyjä, uuvutettuja ja jatkuvien lomautusten, supistusten ja irtisanomisuhkien alla, miksei ehdoteta suuria satsauksia näiden työpaikkojen työpaikkavajeen ja pahoinvoinnin vähentämiseksi?
Vuonna 2005 naisten osuus oli toiseksi suurin terveydenhuollon asiantuntijoista (87,1 %), palvelu- ja suojelu- ja hoitotyöntekijöistä (82,6 %), opettajista ja muista opetusalan erityisasiantuntijoista 67 prosenttia.
Elvytystasa-arvon tulisi toteutua myös määräaikaisuuksien karsimisen suhteen, sillä työelämän vaikeuksien kasvaessa synnytysikäiset ja vanhenevat naiset uhrataan ensimmäisinä. Kuntasektorilta leikattiin työpäivinä mitaten 14% työvoimasta l991–94, ja vuonna l997 alle 35-vuotiaiden osuus kuntasektorilla oli 24 %, yksityisellä 37 %. Kunta-ala jäi näin myös Juha Siltalan mukaan ylikuormitettujen, ikääntyvien kutsumusnaisten alueeksi.
Terveydenhoitoalan työntekijöiden kokema kiire on aikavälillä l977–97 lisäksi enemmän kuin kaksinkertaistunut, opetusalalla puolitoistakertaistunut. Jo silloin potilaat olivat entistä huonokuntoisempia ja koululaiset entistä levottomampia.
Sosiaalista elvytystä tarvitaan naisvaltaisilla aloilla myös työssäjaksamisen suhteen. Terveydenhoitohenkilöstön henkinen uupumus kasvoi vuosina l993–94 peräti 85 %. 1990-luvun puolivälissä joka kolmas julkisen alan palkkalainen sanoi lisäksi rasittuvansa uusista vaatimuksista. Joka viides teki ylitöitä korvauksetta. Vuonna l995 kaksi kolmesta sairaalatyöntekijästä kärsi kiristyneestä työtahdista ja joka toinen heistä valitti, että henkinen väsyminen oli alkanut heijastua päänsärkynä, vatsavaivoina, niska- ja hartiakipuina.
Mitä tuottavammaksi sairaalan hoitoyksikköjä on trimmattu, sitä suuremmaksi pitkien sairauspoissaolojen, itseraportoidun psyykkisen rasittuneisuuden sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien todennäköisyys on osoittautunut (Siltala 2004, 244).
Vuonna 2008 masennuksesta johtuvat eläkkeet lisääntyivät erityisesti 50-60 -vuotiaitten naisten piirissä. Jo 60 % työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia päätyvistä on naisia. Eläketurvakekuksen mukaan masennus aiheutti viime vuonna työeläkejärjestelmän työkyvyttömyyseläkemenoon 413 miljoonan euron kustannukset (HS 22.3.08). Suuri osa juontaa kuntien säästöistä. Vakuutusyhtiöt kaatavat vielä suolaa näihin haavoihin: ne ovat evänneet henkivakuutukset 40 prosentilta hakijoiltaan masennus-diagnoosin tähden.
Vielä jos Sata-komitea heikentää työttömyys- ja muuta turvaa, tilanne on katastrofaalinen erityisesti naisille, ja sen seurannaisvaikutuksena perheille ja yhteiskunnalle kokonaisuudessaan. Finanssikriisin varjolla puhutaan silti lisäsäästöistä, lomautuksista ja työvoiman supistuksista, ikään kuin kutsumusalojen naiset eivät jo olisi joustaneet äärimmilleen.
Kansa ei vaadi mielipidepalstoilla lisää teitä ja siltoja, vaan kunnon satsausta vanhustenhoitoon, omaishoidontukeen ja rapistuneeseen julkiseen terveydenhoitoon. Lisäksi, suvausta, sukupuolivaikutusten huomioimista tulisi soveltaa nimenomaan kriisi-, elvytys- ja lisäbudjettien suunnittelussa, josta nyt ei ole viitteitä.
Missä siis viipyvät sosiaalinen ja sosiaalisten alojen elvytystoimenpiteet? Onko niin, että ihmistä – hoitajia, sairaita, vanhuksia, lapsia – pidetään yhä vaan pelkkinä talouseliitin resurssirasitteina, tai ettei kilpailukykyhaukoille tule edes mieleen muita kohteita kuin tiet, rakennukset ja ei-inhimillinen infra?
Jos tähän lisätään hyvinvointipalvelujen alasajo, meillä on suoraan edessämme melkoinen jäävuori. Ei vaikuta siltä, että ainakaan naisia, vanhuksia ja lapsia ollaan silloin pelastamassa finanssi-Titanicista etujoukkoina. Nykyisen arvomaailman mukaisesti nuoret, vahvat, rohkeat, kauniit ja rikkaat ovat jo varanneet pelastusveneet itselleen.
Odotan vasemmistopäättäjiltä vahvempaa kantaa näihin kysymyksiin.
Dosentti Kaarina Kailo on vasemmistonaisten hallituksen varapuhenainen ja EU-vaaliehdokas. Kailo on johtanut Suomen Akatemian väkivaltatutkimukseen liittyviä projekteja ja on toiminut naistutkimuksen viroissa Kanadassa ja Suomessa. Hän julkaisi v. 2007 kirjan Irti talousväkivallasta-reseptejä solidaariseen hyvinvointiin.