Kouluampujien viha ja halveksunta tavallista ihmistä kohtaan haastaa minut pohtimaan omaa ihmiskäsitystäni ja -kuvaani. Miten eroan nuorista ampujamiehistä? Erotunko liian vähän, tarpeeksi vai liikaa?
Minunkin uskoni ihmiseen horjuu ja on osittain korvautunut epäluulolla. Vääntyykö epäluuloni harhaluuloksi, vai olenko edelleenkin liian sinisilmäinen ihmisen suhteen?
Vaikea minun on ihmistä rakastaa mutta yhtä vaikea vihata. Sääli luonnistuu paremmin, hieman myös inho ja pelko.
Säälittävä olentohan ihminen on: pilaa itsensä, ympäristönsä ja maailmansa; toivoton tunari, minäkin. Mutta tästä säälistä ei seuraa murhaa, ei edes itse- eikä armomurhaa. Surkeaa otusta ei liene tarvis päästää päiviltä eikä kostaa hänelle hänen surkeuttaan.
Ihmisinhoni hälyttää. Onko se liian läheistä sukua kouluampujien vihalle ja halveksunnalle? Onko Pentti Linkolan antihumanismi ja fasismi saanut jalansijaa minussakin? Mutta yhtä huono olen ihmisten tappamisessa kuin Linkola, vähän vetäytyvä ja epäsosiaalinenkin.
Ihmispelossani on kyse samoista asioista kuin säälissäni. Pelkään sitä, että ihmispolo tai -hirviö turmelee ja tuhoaa minut, muut ihmiset, luonnon, yhteiskunnan ja maailman.
Ihminen, jolla on valtaa, on aina pelottavampi kuin vallaton. Aseella saa valtaa vähäksi aikaa. Minun ilmakiväärini ruostuu mökillä.
Ampujat kai pelkäsivät elämää ja sen haasteita enemmän kuin kuolemaa. Tässä taidan olla heidän kaltaisensa. Nuorukaiset elämänpelko sai tappamaan, minussa se kehittää ”vain” kaunaisuutta.
Luulen, että niin ampujat kuin minäkin koemme (koimme) elämässämme vieraantumista: tunnemme elävämme itsellemme vierasta tai epäaitoa elämää ja olevamme kykenemättömiä muuttamaan tilannettamme paremmaksi. Ihmisyytemme syrjäytyy, yhteiskunta syrjäyttää sen.
Maailma, jonka ihminen on muokannut ja murjonut mieleiseksi kulloisellekin vallanpidolle, vääristyy vieraaksi ihmiselle itselleen. Yhteiskunnat, jotka ”me” olemme rakentaneet, näyttäytyvät monelle vieraina, outoina, pelottavina, vihattavina. Ihminen ja elämä, jotka kapitalistinen maailma tuottaa ja tuotteistaa, alkavat ihmisestä itsestään tuntua oudoilta ja vierailta. Ihmisestä tulee vieras itselleen; hän on kylässä omassa elämässään, ei kotonaan.
Kun ihminen suistuu ihmisyydestä tai hänet siitä suistetaan, hän joko alentuu pelkäksi elukaksi tai ylentää itsensä jumalaksi. Kummassakin tapauksessa on piru irti.