Yasmina Reza: Sarastus. Vuosi Nicolas Sarkozyn kanssa. Suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus 2008. 152 sivua.
Poliitikoista on kirjoitettu paljon kirjoja, mutta eipä juuri sellaisia kuin Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn vaalikampanjaa käsittelevä Yasmina Rezan Sarastus. Vasemmistolaisena tunnettu ranskalainen näytelmäkirjailija, näyttelijä, kirjailija ja käsikirjoittaja sai ainoana ulkopuolisena luvan kulkea oikeistolaisehdokkaan mukana koko tämän presidentinvaalikampanjan ajan vuosina 2006–2007.
Tuloksena on lyhyistä katkelmista koostuva romaani, joka ei kuitenkaan ole kovin poliittinen. Poliittista tietoa janoavalle se ei tarjoa juuri mitään, vaan se kuvaa poliitikkoa ihmisenä ja ennen kaikkea hänen elämäntyyliään. Sarkozysta piirtyy kuva suunnattoman kunnianhimoisena, itsekeskeisenä ja kärsimättömänä luonteena, joka ehkä jollakin tavalla pakenee omaa itseään jatkuvaan kiireeseen, hälinään ja tarkasti aikataulutettuun matkusteluun.
Tämä elämäntyyli näyttäytyy usein ironisessa valossa. Sarkozy esimerkiksi käy hautausmaalla marttyyrien muistomerkillä valtavan ihmisjoukon seuratessa häntä hautoja talloen, pyytäessä kommentteja ja ottaessa kuvia – ja kertoo sitten olleensa siellä ”hiljentymässä”.
Rezan perusasenne Sarkozyä kohtaan on kuitenkin kunnioittava. Hän ihailee Sarkozyn voimakastahtoisuutta ja sitä, kuinka tämä antaa kaikkensa. Sitä ei kerrota, saako Sarkozy lopulta myös tarkkailijansa äänen vaaleissa, mutta se tuntuu hyvin luultavalta.
Ranskassa monet ovatkin syyttäneet romaania liian kritiikittömäksi. Reza taas on ollut pahoillaan siitä, että romaanin kaunokirjalliset ansiot ovat jääneet politiikan varjoon.
Romaanin perusteemat voi nähdä hyvin yleisinhimillisinä. Reza ripittää Sarkozyä: ”[N]ykyhetki ei ikinä kiinnosta teitä, elätte jatkuvassa tulemisen tilassa – – te uhraatte hetkiä jotka eivät palaa, te paahdatte ohi päivien, joita ette ikinä tule elämään”. Ja Sarkozy myöntää. Jännite nykyhetken ja tulevaisuuteen suuntautumisen välillä on keskeinen monien muidenkin kuin poliitikkojen elämässä. Romaanin lopussa se ehkä Sarkozyn kohdalla ainakin tilapäisesti ratkeaa, kun hän Élysée-palatsissa istuessaan kertoo olevansa ”tyyni”.
Askarruttamaan jäävät tarkkailijan omat jännitteet, jotka tulevat esiin korkeintaan rivien välistä. Osittain ne liittyvät hänen ystävyyssuhteeseensa salaperäisen G:ksi nimetyn miehen kanssa, jonka tapa ”täyttää elämäänsä” tuntuu olevan Sarkozyn kaltainen. Muutoin kertojasta muodostuu ehkä turhankin sileä kuva.
Kokonaan lukijan pohdittavaksi jää, mitä yhteisten asioiden hoitamisen kannalta merkitsee se, että huippupolitiikka on ”elämäänsä täyttävien” kiireisten ja kärsimättömien ihmisten areena.
Romaanin kerronta ja myös suomennoksen kieli on kauniin soljuvaa.